Oberonin kanssa elämä oli venäläistä rulettia. Sen kanssa joko lähti kotiin voittajana tai menetti kaiken, välimuotoja ei ollut kuin harvakseltaan. Kun Oberon oli parhaimmillaan ja halusi hypätä, se todellakin hyppäsi voittaakseen. Oli höyhenkevyt, nopea, ketterä, kiihkeä. Antoi uskomattoman tunteen selkään; niin ettei Joachimin tarvinnut sen satulassa tehdä juuri muuta kuin tuntea olonsa ihmeelliseksi.
Komeakin se oli, isokokoinen näyttelystara ja kantakirjaori. Pitkäsäärinen ja fiini, kantakirjaltaankin saksalaisista puoliverisistä hienointa, trakehner. Silti Joachimista oli omituista, että jotkut hullut halusivat käyttää Oberonia jalostukseen, hänen oma työnantajansa etunenässä. Joachim itse ei olisi ostanut Oberonin jälkeläistä edes miinushintaan.
Niin laadukkaaksi hevoseksi Oberon nimittäin löi hanskat tiskiin yhä hämmästyttävän usein. Aina silloin tällöin ori jossain verryttelyalueen ja kisakentän välimaastossa päätti, että tänään, juuri näiden tähtien alla ja näiden kilpailumusiikkien soidessa, se ei ylittäisi yhtäkään kirkkaanväristä puomia. Eikä valkoista puomia. Eikä mitään puomia. Oberon painoi jarrut pohjaan kymmenien metrien päässä ensimmäisestä esteestä ja jäi kaarteeseen hyppimään paikoilleen sen sijaan, että olisi hypellyt esteiden yli. Mikään, mitä ratsastaja teki tai oli tekemättä, ei siinä vaiheessa saanut orin päätä käännettyä.
Erityisesti nuorena se oli ollut Oberonin suurinta hupia – hevonen oli kieltäytynyt hyppäämästä suunnilleen joka kolmannesta startissa. Nyt yhdeksänvuotiaana se oli aikuistunut ehkä sen verran, että todennäköisyydet olivat hyvän radan puolella, mutta eivät kovin suuret vieläkään. Heikkohermoisten hommaa Oberonilla hyppääminen ei ollut.
Onneksi Joe oli niitä, jotka nauttivat uhkapeleistä. Oberonilla kilpaileminen oli virkistävää ja aina täynnä yllätyksiä. Joachim oli ratsastanut huipputasolla niin kauan ja kilpaillut niin monta rataa, että olisi nöyryyttävän sijaan jopa jokseenkin hilpeää, jos hänen 160-luokkiakin sujuvasti hyppäävä ratsunsa juuri tänään, Power Jump -viikonloppuna, kieltäytyisi ylittämästä lähtöviivaa. Elämässä oli vakavampiakin asioita. Ja sitä paitsi hän voisi aina yrittää seuraavana vuonna uudelleen, tai sitä seuraavana.
Tietysti Joen oli helppo sanoa, hänellä oli hihassaan vielä
toinen valttikortti – Zilverado-ori, jonka kanssa kilpaileminen oli kuin
kierros Unoa. Siinä saattoi voittaa täysin omasta lahjakkuudesta, taktiikasta
tai kokemuksesta – tai niiden puutteesta – riippumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti