Hevosrekka nyki, sen alun perinkin hidas vauhti hiipui, ja sitten koko rotisko sammui. Ratin takana istuva Joe sai vielä ohjattua rekan tien sivuun, mutta kun se oli kerran pysähtynyt, ei se enää liikkunut saati suostunut käynnistymään, vaikka kuskina toimiva Joe kuinka väänsi avainta ja polki kytkintä.
”Perkele!” Joe ilmoitti selvällä suomen kielellä, vaikka ei juuri sen enempää sitä osannutkaan.
Onni onnettomuudessa oli siinä, että me oltiin taitettu matkaa jo kaksituhatta satakuusikymmentäyhdeksän kilometriä kahdestatuhannesta sadastaseitsemästäkymmenestä, ehkä vähän ylikin. Mä tunsin Auburnin kartanon kulmat kuin oman taskuni ja vaikka ravirata-alue jäikin tietä reunustavien lehtipuiden taakse, saatoin jo tuntea sen häämöttävän edessäpäin. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla, kuinka tallin täysiveriori Cava kiljui Auburnista saakka kutsuhuutojaan kilpailemaan tulleille tammoille. Rekka oli kestänyt urheasti koko matkan Riesenbeckistä satamaan ja Helsingin satamasta Kanta-Hämeeseen, mutta nyt se oli päättänyt ansainneensa tauon.
Syy oli yksinkertainen, niin kuin parhaimmat syyt aina olivat – bensa oli loppunut. Joe ei ollut tankannut edellisellä huoltoasemalla, eikä sitä edellisellä, vaikka sekä mä että Josefina oltiin kerrottu sille, ettei täällä ollut bensa-asemia joka kadunkulmalla ja jos löpö loppuisi, niin se joutuisi itse kävelemään kanisterin kanssa hakemaan lisää.
”Niin lähellä, mutta niin kaukana”, mä totesin ja olisin ollut ehkä kiukkuinen, jos tilanne ei olisi ollut niin koominen. ”Vähän niin kuin mun Power Jump -menestys viime vuosina.”
”Ken tietää, ehkä tänä vuonna onni on myötäinen”, Josefina hymyili, työnsi oven auki ja hyppäsi ulos. ”Kai me sitten kävellään.”
Niin me sitten tehtiin. Oli ehkä lievästi häpeällistä purkaa kyydistä ties kuinka monen kymmenen tuhannen euron arvoisia hevosia tienposkessa ja lähteä yksi esteratsu kummassakin kädessä kävelemään soratietä kohti raviradalle järjestettyä tilapäismajoitusta. Mun vasemmassa kädessä tanssahteli Prix de ERJ -ratsuni Grim, joka ei ollut Suomessa käynytkään sitten nelivuotiskesänsä, ja joka vaikutti kerta kaikkiaan järkyttyneeltä asioiden saamasta käänteestä. Mä yritin pidellä sitä mahdollisimman vähäisen kirosanamäärän voimalla, kun se kuljetusloimen helmat lepattaen kipitti mun vierellä ja hypähteli puolittain takajaloilleen aina, kun mä suvaitsin jarruttaa sitä riimusta. Me tupsahdettiin keskelle vuoden loistokkaimman viikonlopun kisahumua kuin mitkäkin ryysyläiset ja olisi ollut vähättelyä sanoa, että me herätettiin hieman huomiota. Osa katseista oli hitusen paheksuvia, mitä mä en ihmettelyt yhtään – tuskin kisapaikoilla olisi saanutkaan kuljettaa oreja ilman suitsia. Kaikeksi onneksi ainakin Isabella Sokka itse vaikutti pidättelevän naurua mustien aurinkolasiensa takana ottaessaan meidät vastaan ja ohjatessaan meidät hevosinemme C-talliin.
Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja ainakin me tehtiin
unohtumaton, Joe lohdutti mua myöhemmin. Siinä se tietysti oli oikeassa, mutta
ainakin mä olisin voinut startata kisaviikonloppuni vähemmänkin
unohtumattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti