Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata
Juuri ennen kuin mun on määrä siirtyä valmistautumaan rataan Grannin kanssa, alkaa sataa. Kaikesta päätellen se on ohimenevä sadekuuro, sellainen, että taivas vain vähäsen ropsauttaa vettä niskaan muistuttaakseen, että pystyy siihen. Vasta isommissa luokissa kilpaileva ja meitä nyt täysillä kannustava Joachim kurtistelee kulmiaan, kun mä viimeisen verryttelyhypyn jälkeen ratsastan sitä kohti valmiina siirtymään hevosineni kohti derbykenttää.
”Bad luck”, Joe puuskahtaa myötätuntoisena. ”A day of sunshine and now this.”
Mä istun seesteisenä hevoseni selässä ja kohautan pienesti olkiani.
”It’s okay. Really. I don’t mind.”
”Feeling confident?” Joachim kysyy, ilahtuneena ennen kaikkea mutta kai myös vähän yllättyneenä, sillä sekin jo tuntee mun (surkeat) kisahermot.
”Yeah”, mä sanon mietittyäni vain häviävän pienen hetken verran.
Mulla on hyvä tunne. Se johtuu paitsi siitä, että Granni tuntuu olevan avuilla, myös siitä, että mä tiedän, että viikonlopusta jää kuitenkin hyvä fiilis. Aamuinen paniikki on kadonnut, kun mä olen päässyt ratsastamaan ja muistanut Power Jump -huuman.
Viimevuotinen kilpailumatka Kanadaan on kirjottu kymmeniksi ihaniksi pieniksi ja suuriksi muistoiksi. Se oli mun kesäni kohokohta, eikä vain siksi, että mä voitin (ja oikeastaan vain hyvin vähän siksi). Mulla oli silloinkin kolme huikean hienoa hevosta, joiden omistajat luottivat siihen että mä suorittaisin niiden kanssa vaadittavalla tasolla. Itse en luottanut, mutta osoitin sitten kuitenkin olevani enemmän tai vähemmän odotusten mittainen. Meitä oli hyvä porukka matkassa muutenkin, Nita ja Heidi ja Inna ja kaikki muut, ja Rasmus, johon mä olin kauhean pihkassa. Siinä taas reissun hienoimpia muistoja: kun Rasmus istui mun viereeni siellä puistossa voittoa juhlittaessa ja mun vatsanpohja oli yhtäkkiä täynnä kaikkea kepeää ja lepattelevaa; kun Nita ilmaisi vaivaannuttavalla kysymyksellään, että senkin mielestä meidän välillä oli jotakin; kun mä uskaltauduin koskettamaan Rasmuksen kättä, mikä ei ehkä olisi ollut jollekin lainkaan ihmeellistä mutta mulle oli; ja kun me sieltä reissusta palatessamme tiedettiin menevämme treffeille. Huisia.
Tänä vuonna moni asia on toisin, mutta tervehtiessäni tuomaristoa mä ehdin vielä ajatella, että oikeastaan kaikki on kääntynyt vielä parempaan suuntaan.
Mulla on enemmän kokemusta ja kilpailurutiinia. Mä olen tehnyt tätä koko kesän, verrytellyt hevosia ja ratsastanut ratoja ratojen perään. Tämä kaikki on mulle nyt niin tuttua, ja tällä kertaa ei vain toiminta, vaan myös ympäristö ja ihmiset.
Täällä Auburnissa, koti-Kallassa, ovat läsnä kaikki, ja vaikka kaikkiin sisältyy väistämättä myös pari pelottavaa tai muuten inhaa tyyppiä, tapahtuma tuntuu jotenkin vielä yhteisöllisemmältä. Näen jatkuvasti tuttuja kasvoja, ja kai heistä nyt edes joku toivoo minunkin onnistuvan. Ja mitä tulee tämänhetkiseen kilparatsuuni: Grannin vanhempien sijaan kilpailen tänä vuonna hevosella itsellään. Mun tammani on ehkä vasta kuusivuotias ja ensimmäistä kertaa tällaisissa isoissa kilpailuissa, mutta sen askel on niin tolkuttoman itsevarma, etten mä epäile hetkeäkään, etteikö se olisi tähän kaikkeen valmis. Mä liikautan kättäni nopeaan silitykseen, ennen kuin kannustan hevosen laukkaan.
Tihkusateen saattelemana me kierretään derbykenttää ja valmistaudutaan ylittämään ensimmäinen este. Sen jälkeen kaikki tapahtuu omalla painollaan. Me joko saadaan hyvin rytmistä kiinni tai sitten ei, ja musta kyllä tuntuu, että saadaan.
Ja jos vaikka ei saataisikaan, niin ainakin mä tiedän, että lohtu on lähellä.
Ihastuksesta on tullut poikaystävä, ja kävi miten tahansa, Rasmuksella on velvollisuus halata mua radan jälkeen heti kun se omilta starteiltaan ehtii. Tietysti mä toivon, että halaus on riemukas onnitteluhali sen kunniaksi, että meillä molemmilla on mennyt niin hitsin hyvin, mutta lohtuhalauksissakin on oma taikansa.
Mutta ei nyt vielä ruveta haikailemaan lohdun perään. Ensin me hypätään, ja toivottavasti hiton hyvin. Tätähän me ollaan kokonainen vuosi odotettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti