Rasmus: Hormonihuuruissa | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.

Ankka kvaalautui 140:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.