Totuuden nimissä on sanottava, että Josefinan tunteet eivät taida olla niinkään kauhunsekaisia kuin puhdasta kauhua. Se näyttää alkukäyntejä kävellessään siltä, että olisi mieluummin minkä tahansa muun hevosen selässä, vaikka Joe vakuutteli sille orin olevan oikein kiva ja kevyt ratsastettava, ennen kuin katosi Alohan kanssa metsäpoluille.
Mä taas tiedän satavarmaksi, etten ole koskaan ratsastanut niin kallista hevosta kuin Kid, ja siksi munkin liikkeissäni on vähän turhaa puristusta ja eleissä kireyttä, ennen kuin muutaman kierroksen jälkeen muistan orin olevan herkkä ja osaava, ei erityisen vaikea ollenkaan. ”Hevonen siinä missä muutkin” olisi vähän aliarviointia, mutta noh – samoilla avuillahan Kidkin toimii.
Estehevoseksi Kidillä on hieno ravi, ja joku jossain välissä on ehtinyt opettamaan sille jos jonkinlaisia kouluratsastustemppujakin. Mä ratsastan ympyröitä, pyydän takaosaa hetkeksi ulos ja hetkeksi sisään, yritän jumpata hevosta rennoksi ja pehmeäksi. Kid on kuuma, mutta ei läheskään niin kuuma kuin Lady, ja vaikka orillakin on taito hermostuessaan räjähtää yhtäkkisesti jokaiseen ilmansuuntaan, enimmäkseen se etenee halukkaasti ja tahdikkaasti.
Mulla on niin kiire keskittyä Kidiin, jonka jokainen askel pitää ratsastaa tai pakka hajoaa, etten mä ehdi katselemaan ympärilleni kuin välikäynneissä. Silloin mä vilkaisen Josefinaa, joka näyttää jo olevan Silverin selässä kuin kotonaan. Hopeanruunikko laukkaa rytmikkäästi ympyrällä ja Josefina istuu sen selässä kuin patsas. Se vaikuttaa hevoseen kauniisti ja pienieleisesti, enkä mä yhtään ihmettele, että Silver näyttää tyytyväiseltä.
Pomo saapuu kentän laidalle, kun me ollaan melkein valmiita tuntia. Se on käärinyt kaulansa ympärille jonkun jättiläismäisen, torkkupeitolta näyttävän huivin, mutta sen ääni on ehkä jopa tavallista kirkkaampi, kun se tiedustelee: ”How do they feel?”
Mä ohjaan Kidin pomon luo enkä voi olla hymyilemättä.
”Kid’s great”, vastaan lyhyesti, sillä mä olen kiinnostuneempi kysymään: ”How do they look?”
”Pretty nice”, pomo antaa vapauttavan tuomion. ”I’d be more careful to not to slow him down too much – try to be a bit more delicate with your hands. Josefine, Zilverado seems to be happy with you. Very good.”
Pomo on jo kääntymäisillään pois, mutta jatkaa sitten: ”Oh, it’d be nice if you two could ride them tomorrow, too. You can swap if you wish, but I thought Silver would suit Josefina better than Rasmus, he works well with ladies, I’ve seen. And maybe on Tuesday you could jump them.”
Josefina näyttää lievästi järkyttyneeltä, mutta hymyilee mulle, kun mä näytän sille peukkua pomon lähtiessä kävelemään poispäin. Mä tunnen oloni kuusitoistavuotiaaksi jälleen – en muista milloin olen viimeksi ollut näin vilpittömän innoissani.
Onneksi meillä on vielä kuusi viikkoa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti