Kisaturnee lähestyi, eikä kokeneita kisahevosia – Silveriä, Pupua, Ykköstä, Lätsää – hyppyytetty enää juurikaan. Niiden osalta treeni oli tehty jo paljon aiemmin, joten lähinnä me pidettiin ne kevyillä sileän treeneillä ja maastoilulla vetreinä ja tyytyväisinä, valmiina matkaa varten. Josefinalla oli edelleen kädet täynnä töitä kolmivuotiaiden kanssa, ja mä olin saanut hypätä jonkun kerran Philillä ja tehnyt Grimin kanssa viimeistelytreenejä. Kaja ei ollut järjestelyyn tietenkään täysin tyytyväinen, mutta se oli siksi aikaa siirtynyt nuorten orien parista ratsastamaan lähinnä GP-tason Karinaa ja Giniä, ja laatuhevosilla viilettäminen vaikutti saavan sen paremmalle tuulelle.
Carri ja mä oltiin päästy liki kohtuulliseen yhteisymmärrykseen pomon avustuksella. Se oli ratsastanut oria muutaman kerran itse ja pitänyt sitten mulle pari valmennusta, joihin oli sisältynyt kohtuullisen kovasanaista palautetta ja mun osalta myös muutama lähinnä itselleni suunnattu kirosana, mutta sen jälkeen hevonen oli taas hypännyt paremmin. Vaikka mä olin miettinyt jättäväni Carrin Graubachiin, pomo oli käskenyt ilmoittamaan sen 140-luokkiin, kerta hevonen sillä tasolla oli, ja ratsastamaan itse omalla tasollani. Vaikka musta välillä tuntui, että se taso oli 80 sentin Pollux-luokka, mä tein työtä käskettyä.
Saksassa oli ollut kesäkuun puolivälin jälkeen pelkkää hellettä aamusta iltaan ja joskus öisinkin. Vissya ja aurinkorasvaa meni litratolkulla, samoin kuin hevosten elektrolyyttijauheita, suolaa ja hyttysmyrkkyä. Jossain määrin helteeseen tottui ja hiestä litimärkänä olemisesta tuli mulle luonnollinen olotila, mutta paikoin keli oli näännyttävä. Aina välillä säätiedote lupaili sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut, ja taivas hehkui helteisen vaaleansinisenä päivästä toiseen.
Kunnes keskiviikkona alkoi tapahtua: mä olin juuri tekemässä viimeistä estetreeniä Carrin kanssa ennen kisoja, kun horisonttiin alkoi kasaantua pilviä. Aluksi ne olivat vaaleanharmaita ja osin kellertäviä, mutta kun mä olin viimeisen linjan ja loppuravien jälkeen siirtänyt Carrin käyntiin ja antanut sille pitkän ohjan, pilvet olivat muuttuneet mustiksi. Jyrinä kuului aluksi kaukaa, mutta jo muutamassa minuutissa pilvet olivat suoraan Graubachin päällä uhkaavina, viimeisenä tyynenä hetkenä ennen myrskyä.
Tuuli nosti kentän hiekan ilmaan pyörteiksi ja lennätti sitä suuhun ja silmiin. Carrin loppukäynnit jäivät kesken, kun mä hyppäsin alas sen selästä ja lähdin juoksuttamaan sitä kohti tallia juuri, kun ensimmäiset pisarat kopsahtelivat mun kypärään. Josefina tuli mua vastaan tallikäytävällä Joe perässään ja heitti mulle riimun.
”Hevoset pitää hakea äkkiä sisään”, se sanoi. ”Nyt se myrsky sitten tulee.”
Mä jätin Carrin varusteet päällä karsinaan odottamaan ja ampaisin Josefinan ja Joen perässä pihalle. Kymmenissä sekunneissa muutama pisara oli muuttunut maailmanlopun kaatosateeksi, joka kasteli meidät läpikotaisin siinä ajassa, mikä meillä kesti spurtata tarhoille. Jester ja Fling laukkasivat hännät soihtuina tarhojaan ympäri ja Kidkin, joka oli elämässään ehtinyt nähdä jo kaikki säät ja paljon enemmänkin, pyöri omansa edustalla korvat luimussa ja puhisi levottomana, kun mä menin ottamaan sitä kiinni.
Kid ampaisi heti portilta kohti tallia niin, että mä olin menettää tasapainoni. Riimunnaru valui mun käsien välistä ja poltti kämmenpohjia samalla, kun elämä vilahteli mun silmien edessä. Musta tuskin jäisi jäljelle mitään, jos mä päästäisin mittaamattoman arvokkaan hevosen karkuun – oikeastaan silloin olisi sama kuolla itse vaikka salamaniskuun. Viime hetkellä mä onnistuin nykäisemään vastaan ja sain Kidin käännähtämään takaisin mua kohden. Ori levitteli sieraimiaan ja nosti päänsä korkeuksiin, mutta mä kaikkien mahdollisten ohjeiden vastaisesti kiersin riimunnarun käteni ympärille – murtunut ranne tai käsi olisi pieni murhe vaihtoehtoisen katastrofin rinnalla – ja puristin sitä sormet valkoisina. Kid tanssahteli mun rinnalla kilometreiltä tuntuvan matkan tallia kohden sadepisaroiden muuttuessa rakeiksi ja sitten takaisin vedeksi, ja kun me lopulta oltiin saatu kaikki kolme hevosta karsinoihinsa turvaan, mä huomasin mun käsien tahtomattanikin tärisevän vähän.
Kun mä oltiin tarkistettua hevosten kunto ja mä olin hoitanut Carrin pois, me seisottiin Josefinan kanssa tallin ovilla katsomassa luonnon ihmeellistä ja voimakasta näytelmää kylki kyljessä. Salamat halkoivat teräksenharmaata taivasta niin laajalti, että hetkeksi koko maailma muuttui siniseksi. Kului sekunti tai kaksi, ja sitten jyrisi. Tuuli taittoi puut kymmenien asteiden kulmaan, ja taivaalta ryöppyävä rankkasade hakkasi kuivunutta maata aaltoina. Hiekalla ei ollut mitään mahdollisuuksia imeä sitä sisäänsä riittävän nopeasti: piha muuttui yhdeksi jättimäiseksi lammikoksi, jonka pintaa pisarat rummuttivat.
”Are you afraid?” Joen ääni kuului meidän takaa, ja samassa se kaappasi meidät molemmat kainaloonsa. ”Don’t be afraid! I’ll protect you.”
”We’re not afraid”, mä pyristelin irti hikisestä halauksesta.
”Should we then dance in the rain?” Joe ehdotti seuraavaksi ja tarttui Josefinaa kädestä. Hetkessä se hullu oli vetänyt Josefinan mukaansa rankkasateeseen ja pyöritti sitä villisti ympäri. Yhdellä kierroksella se tarrasi mua paidanhelmasta ja nykäisi, ja vaikka mä olin välissä ehtinyt hitusen kuivahtaa, mä olin sekunneissa jälleen läpimärkä.
Useamman viikon hellejakson lämmittämällä iholla kylmä sade
tuntui kieltämättä ihan hyvältä, mutta silti mä toivoin, ettei me jouduttaisi
myrskyn silmään enää toista kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti