Rasmus: Kalat vedessä ja maalla

Ensimmäiset kaksi viikkoa Saksassa menivät kuin siivillä. Jotenkin musta tuntui, että erityisesti tällä kertaa mä solahdin tallin arkeen kuin kala veteen. Siitä huolimatta, että suuri osa tammoista oli varsalomalla, hevoset olivat pitkälti tuttuja ja erityisesti Ykkösen kanssa mä olin heti löytänyt yhteisen sävelen. Jos ei laskettu pomon hiuksianostattavaa sisarentytärtä, jota mä en mielellään ajatellut ollenkaan, talliporukka ei ollut liiemmin vaihtunut, ja jopa meidän kesäasunnon kaapeista löytyi mun sukkia ja yhdet kisahousut, joita olinkin etsinyt kerran talvella. Kaikki oli ennallaan ja sitten kuitenkin sopivasti muuttunut, mennyt eteenpäin niin kuin elämän kai piti mennä.

Josefinakin tuntui viihtyvän hyvin ja oli selvästi löytänyt paikkansa nuorten hevosten satulasta. Cash ja Phil olivat oppineet taas paljon uutta sitten viime näkemän, ja Josefinan työ Fionan ja Divan kanssa oli alkanut lupaavasti. Niiden kanssa ei ollut mikään kiire ja Josefina oli saanut tehdä pohjatyöt haluamassaan tahdissa perusteellisesti, mikä näkyi rentoutena hevosissa ja toisaalta myös läheltä piti -tilanteiden vähyytenä. Siitä mä olin erityisen kiitollinen, sillä mä en saattanut vieläkään uskoa, että Josefinan kylkiluut olivat lopullisesti parantuneet eivätkä saattaisi katketa kolmeen osaan hetkenä minä hyvänsä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä Josefinan kädenjälkeen ja oli kehunut Pikiäkin, mikä oli selvästi kohottanut Josefinan itseluottamusta ja kisaintoa.

Sille ehkä olikin tarvetta, sillä Antwerpenin kisoihin oli enää vajaa kaksi viikko aikaa, ja sieltä me taas jatkettaisiin suoraan Pariisiin. Pomo oli päättänyt laittaa Josefinalle kisattavaksi vain Pisanjin, joka oli muuttunut jos mahdollista entistäkin vitivalkoisemmaksi ja vauhdikkaammaksi. Joachim hyppäisi Silverillä, Pupulla ja Lätsällä, ja Merit oli luojan kiitos saanut Oberonin vaivoikseen ja toisi sen suoraan Pariisiin yhdessä Nottin ja Flingin kanssa. Mä taas ottaisin ratsuikseni Ykkösen ja Grimin, mikä oli saanut Kajan luomaan muhun jo nyt kitkeriä katseita. Viimeisenä hevosena rekkaan me mahdutettaisiin Carri, jos mä vain pääsisin orin kanssa samalle sivulle ennen lähtöä.

Vaikka pomo ei ollut vielä sanonut mulle asiaa suoraan, mä tiesin, ettei se ollut kovin tyytyväinen Carrin edistymiseen vuoden aikana ja todennäköisesti kuvitteli mun laiskotelleen koko talven. Oli totta, ettei ori ollut nostanut tasoaan kummoisesti edelliskaudesta, mutta mä olin pitkään ajattelut sen johtuvan ikävaiheesta ja siitä, että suurin kiihdytys 140-tasolle oli jo tehty. Jokainen viisi senttiä lisää estekorkeutta vaatisi paljon treeniä ja kisakokemusta, jota me ei oltu oikein talven aikana halleissa saatu, ja siltikin saattoi olla, että orin maksimikapasiteetti saavutettaisiin jossain vaiheessa ennen GP-tasoa. Mutta oli totta, että joku oli mättänyt Carrin kanssa viime aikoina. Mä en nähnyt orin kanssa paikkoja enkä osannut ratsastaa sitä esteille niin, että olisin tehnyt hyppäämisen sille helpoksi. Mun ja sen meno oli jotenkin kulmikasta ja töksähtelevää, niin kuin kalan kuivalla maalla, eikä me tehty yhteistyötä vaan lähinnä kiristettiin toistemme hermoja.

Pomo oli ehtinyt katsomaan mun ja Carrin perään jo pariin otteeseen, mutta suuria läpimurtoja ei ollut tullut. Eikä tullut maanantainakaan, vaikka hevonen hyppäsi kohtuullisen virheettömästi ja mäkin ratsastin kai kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, ettei pomo viitsinyt alkaa ripittää mua valmennuksen lopuksi vaan rypisti kulmiaan ja ehdotti, että kokeilisi Carria itse seuraavana päivänä.

”Miltä tuntui?” Josefina kurkisti Carrin karsinaan, kun mä olin kiinnittämässä kylmäyssuojia sen jalkoihin.

Mä huokaisin. ”Ehkä vähän parempi. En mä tiedä, mikä on vialla, mutta ei Carri hyväkään ole. Aika turhauttavaa. Pomo hyppää sen itse huomenna.”

”Höh”, Josefinakin kurtisti kulmiaan. ”Ehkäpä se keksii mitä tehdä. Joe kyseli vielä maastoseuraa, kiinnostaako?”

Hetken verran olin jo vastaamassa, etten jaksaisi, mutta ehkä kunnon kiitolaukka Graubachin hiekkasuoralla saisi ajatukset pois hankaluuksista Carrin kanssa. ”Mennään vaan”, mä myönnyin.

”Kiva! Jester vai Gin? Joe ottaa kuulemma Zilverin.”

”Jester”, mä valitsin kahdesta tuulennopeasta orista vielä nopeamman. Vaikka Jester oli hypätessä ärsyttävänkin halukas lisäämään vauhtia jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä, maastoratsuna se oli ehkä tallin parhaita. Sen kyydissä tuskin ehtisi ajatella muuta.

Ja kun me sitten puolta tuntia myöhemmin kiidettiin laukkasuoraa kaukana tallin hollantilaisorien edellä, kaikki maailman murheet jäivät roikkumaan taaksemme Jesterin kavioiden nostattaman pölypilven kanssa. Jos jossain Carrin ihmeelliset ongelmat selviäisivät, niin Riesenbeckissä, ja jos joku osaisi auttaa ratkomaan niitä, olisi se tietenkin itse Dierk Mayer.