Rasmus: Pariisi

Siellä me sitten yhtäkkiä, vain jokusen tunnin aamuvarhaisen automatkan jälkeen ollaan: Pariisissa. Puistoon pystytetty kisa-alue aivan keskustan uumenissa on meidän tukikohtamme seuraavan neljän päivän ajan, ennen kuin sirkuksemme jatkaa (tai palaa taaksepäin, miten sen nyt ottaa) matkaa Hollantiin.

Pariisissa kaikki on kertaluokkaa tai kahta isompaa kuin Antwerpenin kisoissa, mutta maailma on edelleen yhtä pieni. Heti ensimmäisenä kun mä hyppään hepparekasta alas, mä törmään Isabella Sokkaan.

”Moi!” se tervehtii melkein yhtä aurinkoisesti kuin Pariisin pilvettömän taivaan yllä loimottava valopallo. ”Juuriko tulitte?”

”Kymmenen sekuntia sitten”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Ajettiin vain tosta Belgian puolelta tänään. Miten teidän matka sujui?”

”Oikein hyvin, suurin osa kallalaisista on ollut paikan päällä jo pari päivää. Hieno kisapaikka!”

”Siltä vaikuttaa”, mä nyökäytän päätäni, vaikka en ole nähnyt rata-alueesta vielä vilaustakaan, ja viittilöin sitten meidän rekkaa kohden. ”Me aletaan ottaa hevosia ulos, etteivät läkähdy. Mutta illalla radalla nähdään.”

”Radalla nähdään”, Isabella toistaa hymyillen ja jatkaa matkaansa kohti jaba-aluetta. Me suunnataan sinne hetken päästä perästä hevosia taluttaen, mutta ei satuta tuttujen kanssa samalle käytävälle: edustusväreistä päätellen meidän lähimmät naapurit ovat brittien hevosia. Merit ja Romy ovat saapuneet aiemmin yhdellä rekalla – vaikka Meritin ensimmäinen luokka on vasta torstaina, Romy on todennäköisesti juuri hyppäämässä, sillä molempien ponien karsinat ovat tyhjiä. Fling sen sijaan hörisee Pupulle lämpimästi, kun mä pyöräytän rautiaat vierekkäisiin tilapäiskarsinoihin.   

Me juotetaan omat seitsemän hevostamme ja Meritin ratsut, käydään ilmoittamassa itsemme saapuneiksi kansliassa ja ostetaan lounaaksi tietenkin patongit yhdestä kisa-alueen ruokakojusta. Mä yritän ostaa myös kahvia, mutta mun ja myyjän välillä on eittämättä kielimuuri, sillä saan vain pikkiriikkisen kahvitipan ketsuppiastiaa muistuttavassa kipossa.

”Oh boy”, Joe henkäisee naurettuaan ensin mulle muutaman minuutin. ”You need to ask Josie to teach you some French.”

”Apparently”, mä vastaan synkkänä, mutta Josefina suikkaa suukon mun poskelle ja lupaa tarttua toimeen heti tänä iltana.

”But first, let’s focus on riding.” Josefina väläyttää innostuneen ja ehkä vähän jännittyneen hymyn ja tähyää viereiselle kisakentälle. Nuorten hevosten 125-rataa rakennetaan parhaillaan, mutta itse luokka alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Eurooppalaiseen tyyliin kisojen aikataulu on väljä, ja me voidaan etsiä nurmikolta hyvä paikka syödä patonkimme ja yrittää bongata ohikulkijoista tuttuja. Joe tietysti tuntee melkein kaikki isommat nimet, mutta kallalaisia mä en huomaa joukosta. Sen sijaan Romy marssii meidän ohi kuin myrskynmerkki eikä reagoi Joen huudahdukseen mitenkään, joten lienee turvallisinta olettaa, että ponit eivät olleet tuoneet sille suurta menestystä kisojen avausluokassa. Onneksi sillekin on vielä luvassa uusi yritys muutaman päivän kuluttua.

Kun meidän luokka lopulta alkaa, myöhäisen iltapäivän aurinko paistaa jo alhaalta ja värjää vastapestyn Grimin kullanväriseksi. Mun ja orin lähtövuoro on jo seitsemäntenä, kun taas Pisanji hyppää ison luokan puolivälissä. Niinpä Josefina ehtii kentän laidalle kannustamaan, kun mut lasketaan radalle. Se varjostaa silmiään toisella kädellään ja huiskauttaa mulle toisella, kun meidän katseet kohtaavat Grimin ravatessa katsomon ohi. Mä vinkkaan Josefinalle silmää ja käännän sitten katseeni rataan, käyn sen vielä kerran ajatuksissani läpi: kertaan lähestymiset ja pidän mielessä Grimille vaikeimmat paikat. Sitten mä saan lähtömerkin, nostan laukan ja lähden matkaan.

Grim hyppää yhtä hyvin kuin kotona, ellei paremminkin, ja niin lupaavalta hevoselta se on aika paljon. Ori on liioitellusti irti puomeista ja työntää itsensä hyppyihin niin voimalla, että mun on muutamaan kertaan vaikeuksia pysyä itse tasapainossa. Aikuistuttuaan Grim on alkanut itse asiassa muistuttaa vähän Carria, mistä johtuen mun on ehkä ollutkin helppo löytää sen kanssa yhteinen sävel. Kasvein koristeltua vesiestettä Grim katsoo jo kaukaa kaarteesta ja laukkaa jokusen sekunnin melkein paikoillaan ennen kuin rohkaistuu liikkumaan eteen, mikä johtaa yhteen aikavirheeseen ja maksaa meille lopulta sijoituksen.

Mutta se ei haittaa, sillä meidän jengin saati kallalaisten tulosvastuu ei suinkaan ole vain mun harteilla. Luokan tuloslistan kärjessä keikkuu tuttuja nimiä: Merikanto on hypännyt Matildan Zelialla hyvän, nopean radan ja vienyt voiton Juuso Shermanin nenän edestä. Mutta upea pikku Pisanji ja Josefina ovat puhtaalla perusradalla sijoittuneet yhdenneksitoista uusinnan kahdesta puomista huolimatta ja pääsevät palkintojenjakoon laukkaamaan kirjaimellisesti auringonlaskuun.

Palkitsemisten jälkeen Pisanji hypähtää mahtipontisen musiikin tahdissa laukalle ja kiitää muiden perässä kunniakierroksen jättimäisen esteareenan ympäri. Vaaleanpunainen rusetti räpsyy sen poskihihnassa. Siinä missä Josefina hymyilee arvokkaan vienosti hevosen selässä sen pärskyessä niin että areena raikaa, mun poskia kivistää leveästä hymystä ja kädet ovat taputtamisesta punaiset.