Josefina: Lumouksia

"Mitäs juhannustaikoja keksittäisiin?" kysyn kepeästi Rasmukselta, joka retkottaa kesäasuntomme edustalla pyökkipuun varjossa ja kohottaa laiskasti päätään katsoakseen minuun. Tirskahdan. Tekemäni kukkaseppele, jolla olen Rasmuksen kruunannut, on aivan vinossa ja poikaystäväni näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. Meillä on harvinainen vapaa viikonloppu. Edessä on niin tiivis matkarupeama kilpailuineen, että tekee taatusti hyvää ladata akkuja ennen lähtöä Antwerpenin kautta Pariisiin ja lopulta Harderwijkiin.
"En mä tiedä mitään taikoja", Rasmus väittää, mutta rypistää sitten kulmiaan ja tyrskähtää vähän. "Eikö ne ole kaikki jotain semmoisia, että syödään kukkia ja juostaan alasti pitkin pitäjää? Mä en taida välittää sellaisista taioista kovasti."
"Ei todellakaan juoksennella alasti minnekään", sanon kauhuissani — edes pari nauttimaani sangrialasillista ei saa sitä kuulostamaan hyvältä idealta.
"Sitähän minäkin. Ja voin olla väärässä, mutta eikös niiden juttujen tarkoitus yleensä ole löytää tuleva puoliso? Pidän nykyisestä, kiitos vain."

Hymyilyttää ja tulee lämmin olo. Näperrän omaa seppelettäni hetken keskittyneenä ihan vain nautiskellakseni siitä tunteesta, jonka avopuolisoni sanat minussa herättivät.

"Totta", sanon asettaessani lopulta kukkaseppeleen omaankin päähäni. "Siihenhän ne kai enimmäkseen tähtää."
"Jos olisi sellainen taika, josta tulisi loputtomasti rahaa, jolla voisi pitää kymmenittäin hyviä hevosia, niin sitten kannattaisi alkaa loitsimaan."
"Tai jos laittaisi seitsemän heinänkortta tyynyn alle ja sitten näkisi seuraavan hevosensa. Sekin olisi aika hyvä", ehdotan, mutta Rasmus kyseenalaistaa taian toimivuuden asiaankuuluvalla huomiolla:
"Sitten meidän pitäisi nähdä uusi hevonen joka yö. Musta tuntuu, että meidän sängyssä on aina heinänkorsia, kun niitä kuitenkin tarttuu jostain hiuksiin ja vaatteisiin."
"Paitsi jos taikuus toimii vain juhannusyönä", pistän väliin.

"Millaisen hevosen sä sitten haluaisit nähdä?" Rasmus kysyy uteliaana, kohottautuu kyynerpäidensä varaan ja hörppää sangriaa.
"No en mä tiedä", sanon välttelevästi. "Onhan mulla nyt jo noita hevosia, Granni ja Riesa, ja Pikikin ainakin toistaiseksi. Mutta jos mä nyt vielä jonkun hevosen hankkisin… siis oikeastaan musta Sera olisi kauhean kiinnostava. Se Pisanjin ja Oberonin varsa."
"Joe olisi riemuissaan. Se epäilee, että siitä varsasta kasvaa kunnon viripää", Rasmus virnistää. "Kun Oberon ja Pisanji on niin outoja."
"No joo, mutta kun mä pidän Pisanjista ihan hirmu paljon", puolustan lemppariani. "Se on oikeastaan aika samankaltainen kuin Piki."
"Paitsi ettei Piki ole yhtään niin arvaamaton ja säikähteleväinen. Ja se hyppää mitä vaan rohkeasti eikä kiellä niin kuin Pisanji… ja Oberon vasta iskeekin joskus jarrut pohjaan ihan yhtäkkiä."
"Silti mä voisin vaikka ostaa Pisanjinkin, jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa", väitän, ja Rasmus pudistaa päätään.
"Sä olet outo", se sanoo, mutta ei mitenkään ilkeästi, ja sitten se vielä livauttaa taikasanoja suustaan: "Kaunis kesäneito."
"Ai", hymähdän kainosti ja piiloudun kännykkäni taakse. Peilaan etukameralla kukkaseppelettäni ja asettelen sen vielä nätimmin, ja sitten konttaan viltillä vähän lähemmäs Rasmusta ja käsken sen ryhdistäytyä yhteiskuvaa varten. Rasmus on jo aika kauan aikaa sitten lakannut nurisemasta, ettei se osaa olla luontevasti selfieissä, sillä mä olen kuitenkin somekansalainen eikä mun kanssani ole helppo seurustella ilman että oppii tuntemaan omat hyvät kuvakulmansa.

"Kiitos kärsivällisyydestä", sanon, kun olen saanut mieluisan kuvan ja alan mallailla siihen sopivaa filteriä IG-storya varten. "Tästä tuli kiva! Ehkä voisit lähettää sen sun äidille juhannustoivotuksen yhteydessä."

Se kuljettaa ajatukseni oman perheeni WhatsApp-ryhmään, jonka olen mykistänyt mutta jota silti säännöllisesti seuraan. Niin teen nytkin. Vilhelmina, Johannes ja lapset ovat Gullössä viettämässä juhannusta, ja selaan sydän ikävästä pakahtuen kauniita, suloisia, kesäisiä, aurinkoisia ja ihania kuvia Iriksestä ja Felixistä, laiduntavista hevosista, mansikkakakusta ja... kodista. Kaikkien niiden kuvien sekaan solahtavat Alexanderin lähettämät kuvat, joissa esiintyvät enimmäkseen eri hevosten korvat, kentän hiekkaa ja kaistaleita esteradasta. No rest for the wicked, isoveli kirjoittaa.

Tovin emmittyäni lähetän juuri ottamani kuvan meistä ryhmään. Trevlig middsommar, kirjoitan minä, ja lisään perään sydänemojin, jonka kuitenkin pyyhin pois. Vaihdan tilalle auringon. Sydämellisiä terveisiä en vielä pysty isälle laittamaan, enkä oikein äidillekään. Läheisimmille ystävilleni Hannalle ja Heidille sen sijaan lähetän toivotukset sydämen siivittäminä, ja sitten Aliisallekin, joka vastaa iloisella selfiellä ja kuudellatoista iloisella emojilla. Tuntuu hyvältä muistaa, että vaikka olemmekin taas saksalaisessa kesäkuplassamme ja kaukana maailmalla, läheiset ihmiset ovat läheisiä ihmisiä etäisyydenkin takaa. Kun Amelie Chaputkin sopivasti laittaa yhteiseen keskusteluumme juhannuksentoivotukset, vastaan hänellekin samalla mitalla ja kuvan kera. Hymyilyttää. Emme ehkä tunne yhtä pitkän ajan takaa kuin Hanna ja minä, tai ole tutustuneet samalla tavalla intensiivisesti kuin tutustuin Aliisaan hänen kämppiksenään eläessäni, mutta minulla on hassu, hyvää lupaava tunne aikaa syvemmästä yhteydestä. Pianpa tapaamme, ja sitten voin tunnustella välejämme tarkemmin.

Päätän somehetkeni, kun Rasmus kaataa meidän kummankin laseihin sangriaa — kannun loput lähestulkoon säntillisellä tasajaolla — ja hipsuttaa nenällään ja huulillaan niskaani ja sormillaan käsivarttani. Hymyilen, annan poikaystävälleni sangrianmakuisen suudelman ja palaan vielä vanhaan puheenaiheeseen.

"Mitähän pomolle pitäisi maksaa, että se suostuisi myymään Seran?" kysyn niin kepeään sävyyn, että se voisi ihan hyvin olla vitsi.

Niin sen pitäisikin olla. Eihän minun ole mitään järkeä ostaa kolmatta ikiomaa hevosta!

"Sä taidat oikeasti tykätä siitä", Rasmus tuumaa ottamatta kantaa hintapolitiikkaan.
"Joo, vaikka ei siinä ole järkeä."
"Ei elämän hyvissä asioissa aina ole", Rasmus sanoo ja kannustaa: "Ainahan voit kysyä. Mutta ole varovainen, Dierk ei varmasti tee pehmeäsydämisiä halpoja tutunkauppoja."
"Ei varmasti teekään, enkä mä ole valmis maksamaan ihan mitä tahansa", vastaan, niin kuin olisin jo päättänyt kysyä lumoavan kauniin läsipäisen rautiaan kauppahintaa. En ole, vaikka kysyminen ei mitään maksakaan. Ehkä minä vain muistan varsan näyttävän paremmalta ja vaikuttavan kivemmalta kuin se onkaan. Ehdotan Rasmukselle, että jonakin vapaapäivänä ajamme Debbie Fischerin tilalle tervehtimään Desiä ja Ilvettä, ja me molemmat tiedämme, että tahdon myös nähdä Seran.

Rasmus suostuu hetkeäkään empimättä, tietenkin, onhan hänellä varmasti ikävä Laran kuopusta ja muutenkin sydämessä pehmeä paikka pienille hevoslapsille.