Myrskyn jälkeen

Josefinaa aivastuttaa ja kantapäätä kirvelee. Olisihan se pitänyt arvata: vaikka rymisevä ukonilma ja ryöppyävä rankkasade hetkeksi vapauttivatkin ensimmäisiä viikkoja sävyttäneen painostavan ja hiostavan hellesään, aina ilmestyy uusia harmeja. Kun Josefina sitten lopulta aivastaa, Rasmus ilmestyy kuin noiduttuna hänen vierelleen.

"Sä vilustuit eilen", se sanoo syyttävästi.
"Enkä vilustunut", Josefina väittää ja niiskaisee sanojensa vakuudeksi. Pisamaisilta kasvoilta näkee nolostumisen merkkejä, kun Josefina ymmärtää, kuinka epäuskottavalta hän kuulostaa.
"Se sateessa tanssiminen taisi olla liikaa", Rasmus sanoo, nyt aiempaa empaattisempaan sävyyn, ja puoliksi silittää ja puoliksi taputtaa tyttöystävänsä hartiaa kömpelönä lohdutuksen eleenä.
"Ehkä. Mutta olihan se ihan hauskaa, vaikka mä en mikään suuri sadetanssija olekaan. Joe jotenkin… tempaisee mukaansa. Kaikkeen."
"Niin tekee, myös ihan kirjaimellisesti", Rasmus yskähtää, mutta palaa sitten alkuperäiseen aiheeseensa: "Ei kai sulla ole kovin kipeä olo?"

Josefina huiskauttaa huolettomasti kättään ja tarttuu toisella Pikin suitsien niskahihnaan.

"Ei, ei, kunhan aivastuttaa välillä ja vähän nenä vuotaa. En mä suostuisi tulemaan kipeäksi nyt, kun Pariisi odottaa. Pisanjin treenit on menneet niin hyvin, ja onhan se hyvää valmistautumista Power Jumpiin, ja muutenkin — Pariisissa on aina ihan kiva käydä."
"Tohon mä en osaa sanoa mitään. Mä oon kuulemma käynyt siellä myös, mutta olin jotain puoltoistavuotias, tai puolivuotias, tai miten se nyt olikaan. En joka tapauksessa muista siitä mitään", Rasmus kertoo juuri kun Romy astelee satulahuoneeseen. Josefina, joka on ollut sanomaisillaan jotakin Rasmukselle, päätyykin nyökkäämään teinitytölle.

"Hi, Romy", Josefina tervehtii ja jatkaa Rasmuksen hienoisesta irvistyksestä huolimatta kertomalla, että he ovat lähdössä kävelyttämään hevosiaan maastoon ja kaiken muun hyvän lisäksi kysymällä, tahtoisiko teini tulla mukaan.
"Thanks, but no", Romy sanoo, ei kenenkään yllätykseksi, mutta silti Rasmuksen suureksi helpotukseksi.

Varttia myöhemmin Rasmus punttaa Josefinan Pikin paljaaseen selkään ja kipuaa sitten Carrin satulaan. Ori ja tamma suhtautuvat toisiinsa etäisen kohteliaasti: seurallinen Piki kyllä kurottaa turpaansa kohti Carria, mutta sen läheisempää tuttavuutta hevoset eivät ryhdy hieromaan. Josefina on jättänyt uutuuttaan hiertävät kisasaappaansa talliin ja ratsastaa kangaskengissä toivoen visusti, ettei pomo satu todistamaan hänen löperöä varustustaan. Tänään saappaatkin olivat sentään jo hieman pehmenneet eivätkä yhtään niin kamalat jalassa kuin pari päivää aiemmin ensimmäistä kertaa käytössä ollessaan, mutta vereslihalle hioutuneet kantapäät ovat vielä kovin arat.

Pikin selkä ei ole mukavimmasta päästä. Sen Josefina havaitsee hyvin pian kyytiin päästyään, muttei viitsi viivyttää lähtöä hakemalla sittenkin satulaa. Sen sijaan hän harhauttaa itseään (aivastettuaan taas kerran) palaamalla aiheeseen, joka satulahuoneessa pääsi vireille.

"Mitä luulet, onkohan sun äidillä tallessa jotain sun vauvakuvia? Ja muutenkin sun lapsuudesta", Josefina kysyy poikaystävältään, joka irvistää taas.
"On varmasti kansiotolkulla, mutta mä aion kieltää sitä näyttämästä niitä sulle. Ei varmasti tee hyvää meidän seksielämälle, jos sä näet kaikki ne nolot kuvat musta pelkissä vaipoissa ja joku vati päässä", Rasmus epäilee.

Josefina nauraa kikattaa niin että on vähällä horjahtaa sivuun Pikin luisevalta selänhuipulta.

"Hupsu! Enhän mä niitä nyt sua nolostuttaakseni aikoisikaan ihailla. Musta olisi vaan tosi mielenkiintoista tietää, millainen sä oikein olet ollut ja miten susta on tullut tollainen", Josefina kertoo, eikä Rasmuksen onneksi pyydä häntä kertomaan elämäntarinaansa itse sillä puna(posk)isella sekuntilla. "Enkä mä kyllä sitä paitsi kehtaisi kysyä siltä, ettei se vaan alkaisi kuvitella, että mulla on vaikka joku vauvakuume ja rupeaisi intoilemaan mummoksi tulemisesta. Vaikka en mä tiedä, toivoisiko se edes… no niin. Mutta joka tapauksessa… olisihan se hauska nähdä jotain lapsuusmuistoja." Josefina aivastaa puheidensa päätteeksi eikä näe Rasmuksen vaihtelevan painoa puolelta toiselle Carrin satulassa niin, että ori steppaa pari askelta suuntaan ja sitten toiseen.

"Miksi sä oikein pyysit sitä Romya meidän mukaan?" poikaystävä vaihtaa puheenaihetta hevosten keinuessa varjoisasta notkelmasta aurinkoiselle aukealle.

Josefina katselee apilankukkien täplittämää niittyä oikealla puolellaan ja sitten vasemmalla avautuvaa laajaa, hyvin hoidettua peltoa. Hän miettii hetken ja rapsuttelee Pikin harjantyveä. Hevosen paljas selkä hänen allaan tuntuu edelleen epämiellyttävältä, ja ohikiitävän hetken ajan Josefina ajattelee, että tuskinpa sekään tekisi heidän seksielämälleen hyvää, jos kantapäiden hankaumat saisivat seuraa. Voi taivas. Voi kunpa niin ei kävisi.

"Mä luulen, että se on aika yksinäinen", hän veikkaa.
"Ei se kyllä kamalasti yritäkään tulla meidän mukaan", Rasmus tuumaa.
"Yrittäisitkö sä, jos olisit noin nuori ja aikuisten keskellä?" Josefina kysyy. "En mä ainakaan uskaltaisi. Musta olisi kuitenkin kiva, että sillä olisi suurin piirtein mukavaa eikä sen tarvitsisi tuntea oloaan tosi ulkopuoliseksi."
"Sä se kyllä suhtaudut kaikkiin tosi kauniisti", Rasmus toteaa, ja hänen äänessään on hiljaista arvostusta; onhan Josefinan empaattisuus yksi niistä piirteistä, jotka naisessa alunperinkin häntä viehättivät, ja ehkä hieman hämmensivätkin. "Ymmärrät kaikkia."
"Äh, en kai sentään ihan kaikkia, mutta kyllä mä yritän", Josefina kiemurtelee ja ajattelee, että jos hän kykenisi ymmärtämään kaikkia, hänen välinsä hänen omiin vanhempiinsa eivät olisi niin kovin kummalliset. "Ja Romy… musta tuntuu, että se on kuitenkin tosi kiintynyt sen poneihin —"
"Sehän hädin tuskin hoitaa niitä —"
"— niin mutta se pelkää, että se menettää Duckin, ja ehkä Pollynkin, eikä saa enää ratsastaa. Mä juttelin sen kanssa vähän pari päivää sitten, ja se paljasti, ettei sen isä oikein ole innoissaan siitä kun sillä on kaksi ponia ja se laiminlyö kouluaan. Vaikka kuulemma Romy tekee parhaansa. Se ei vain ole kovin hyvä koulussa, vaikka se paiskiikin kovasti töitä", Josefina puolustelee itselleen vierasta tyttöä ja Rasmusta hymyilyttää.
"Sä suhtaudut kaikkiin niin kauniisti", mies toistaa.
"En mä tahdo rumastikaan suhtautua", hänen tyttöystävänsä mutisee posket lievästi punehtuneena.

Sateen jälkeen kaikkialla on hivenen raikkaampaa, jos nyt ei aivan viileää sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hevoset liikkuvat halukkaasti. Josefina, joka varjelee takapuoltaan hankaumilta, kieltäytyy kuitenkin Rasmuksen ehdottamista ravi- ja laukkapätkistä ja silittää pahoittelevasti Pikin kaulaa, vaikkei tamma ymmärräkään, että juuri sen oma ratsastaja evää siltä mukavan maastolaukan. Taivas on jälleen pilvetön. On vain ajan kysymys, milloin kuumuus ja ilman painostavuus palaavat entiselleen.