Rasmus: Nuoriso

Maanantaina pomo laittoi meidät hyppäämään nuorisolaisilla – mä ratsastin Grimin, Merit Blondien ja Kaja Tinan. Josefina Cashilla ja Joe Etonilla ottivat nuorten orien ensimmäiset minikokoiset ristikot ratsastaja selässä, ja molemmat osoittivat olevansa rohkeita ja innokkaita hevosenalkuja. Grim oli kehittynyt jälleen hurjasti sitten viime näkemän, ja musta alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että olisi ihme, jos se ei viiden vuoden päästä olisi GP-hevonen. Sen tekniikka oli vertaansa vailla ja ratsastettavuus huippuluokkaa. Siinä missä vaikkapa Lätsää piti kääntämällä kääntää eikä siltikään aina onnistunut, Grim meni juuri sinne, minne mä ajattelin sen haluavani. Se oli hipaisunäppäimillä ratsastettava hevonen, jonka kanssa ei tarvinnut vääntää oikeastaan mistään – vaikka se oli kuuma, se ei ollut tippaakaan vahva, ja vaikka se oli rohkea, ei se ollut lainkaan varomaton. Vaikka Grim oli edelleen maasta käsin pahansuopa ja oikeastaan vain Kajan lellikki, mun oli myönnettävä, että estehyppääjänä se oli kyllä uskomattoman lahjakas.

Oli lämmin päivä ja Grim oli hionnut ja puhalsi kovaa, joten mä jäin vielä kävelemään sen kanssa, kun muut suuntasivat jo pesemään ratsujaan. Pomo heitteli puomeja kasaan sitä vauhtia, ettei sen selkää tainnut vielä sen suuremmin kolottaa.

”Grim’s very promising”, se kommentoi mulle siivouksensa lomassa. ”Might keep him for a while.”

”I agree”, mä nyökkäsin. ”He’s already very easy to ride and jumps very well.”

“Yes. I like most of my current youngsters”, pomo totesi. “And Josephine, she has done a great job with Cashmere in such a short time. She’s a natural with these babies.”

Pomo vilkaisi mua syrjäkarein. “Next year we’ll have even more foals to break in. Both of you could find your place here.”

Se kuulosti kutsulta, mutta mä en uskaltanut olla varma enkä kehdannut kysyä. Sen sijaan mä taputin Grimin hiestä tummaksi muuttunutta kaulaa ja hyppäsin sen selästä alas. ”Great to hear”, mä vastasin ympäripyöreästi.

”Keep up the good work with Curry”, pomo vaihtoi sujuvasti aihetta ja paukautti viimeisen puomin pinon päälle. ”He looks fine, very balanced. Just needs a bit more experience.”

”I will”, mä lupasin ja olin hyvilläni – mäkin olin tyytyväinen Carrin edistymiseen jo näiden viikkojen aikana. Ori oli hypännyt kohtuullisen hyvin kisoissakin ja väläytellyt isoja, ilmavia hyppyjä kotitreenien teknisilläkin radoilla. Ei se valmis ollut, mutta ehkä se hevonen, joka mun kannattaisi ottaa mukaan Keski-Eurooppaan ensi kesänäkin.

Jos me tultaisiin, tietysti, mä korjasin omaa ajatustani. Mutta sillä hetkellä kesä Suomessa tuntui yhtä tympeältä ajatukselta kuin talvi ilman lumihiutalettakaan tai aamu ilman kahvia. Kai siihenkin tottuisi, mutta tuskin se mikään erityinen nautinto olisi.