”Wow wow, look at you, miss covergirl”, Joachim virnuilee, ja mä tunnen veren hyytyvän suonissani, kun se heiluttelee mun silmieni edessä kisaesitettä… jonka kannessa ollaan mä ja Granni.
”Oh my god, Joe, where did you get that? It’s horrible!” mä parahdan.
”A funny blue-haired mermaid girl gave it to me looking like it was a cursed object. Practically threw it in my face.”
Sitä mä rupesin heti pelkäämään, kun mä näin esitteen. Että kaikki, mukaanlukien sinitukkainen merenneitotyttö jossa ei mun mielestäni ole mitään hassua vaan pikemminkin kauhistuttavaa, ovat nähneet esitteen ja inhoavat sitä, että mä olen siinä. Jotenkin mua vähän hysteerisesti hihityttääkin ajatus Märta Merenheimosta nakitettuna jakelemaan mun kuvalla varustettuja kisaesitteitä Power Jump -vieraille. Ehkä Penna on kierosti viekoitellut sen siihen tehtävään, tai jompi kumpi Sokan sisaruksista yksinkertaisesti ilmoittanut, että se on hänen hommansa. Tai no, ei mua kyllä sittenkään naurata yhtään. Nappaan esitteen surkeana käsiini ja kuuntelen poissaolevana Joachimia, joka taputtaa mun olkapäätä tsemppaavasti.
”It’s a nice photo. You look very determined and professional. I’ll take one home for Mr. Boss Man. I bet you’ll be his new favorite kid. He’ll be all ’Rasmus who’.”
”Joe, I am right here and I can totally hear you”, mun poikaystäväni Rasmus protestoi kuivasti, ja Joachim naurahtaa.
”Just trying to lift your fighting spirit so you would actually — this once — win her. You always let her beat you. Too much of a gentleman.”
Mä en enää kuuntele, mitä Rasmus siihen vastaa. Mä mietin, miten musta on ikinä tullut minkään sortin Power Jump -kasvo — edes täksi yhdeksi vuodeksi — ja miten kaikki tutut varmasti ajattelevat mun kantavan kaulani jatkeena ureantäyttämää päänuppia. Varmasti ne luulee, että mä nautin tästä kokemuksesta.
Vivienne Blankley ainakin luulee. Se ilmestyy kuin tyhjästä hännystelemään mua, kun me valmistellaan Auburnissa jo majoittuvia hevosiamme ja odotellaan Purtseilla yöpyviä Grannia ja Cariadia saapuviksi. Mua ei kyllä sentään yleensä kukaan hännystele, sillä mä olen loppujen lopuksi aika mitätön tyyppi ja ainakin persoona. Siis oikeasti: Viivissä on jo nyt tuplasti enemmän ytyä kuin mussa, ja se on sentään vasta yksitoistavuotias.
Jokaisessa tallissa pitää olla yksi sellainen tärkeä, itseään ja joskus satunnaisesti muita (kuten nyt mua) pönkittävä ponityttö, ja Auburnissa se on ehdottomasti Viivi. Se tietenkin saattaisi loukkaantua, jos sitä nimittäisi ponitytöksi, vaikka sillä nyt onkin kuulemma oma poni. Omisti sellaisen tai ei, niin ponityttö ei kai oikein kuulosta vakavasti otettavalta kilparatsastajalta. Sellainen Viivi varmaankin tahtoo olla — ja sellaisena se pitää mua.
”Saanko mä olla sun hevosenhoitaja? Saanhan?” Viivi melkein anelee tervehdittyään mua oikein coolisti, ja sitten se kai tajuaa ettei aneleminen ole hyvää jatketta cooliudelle ja vaihtaa linjaa. ”Mä olen hyödyllinen, tehokas ja ehdottoman luotettava. Saatpa nähdä.”
Kamala idea, mä ajattelen, mutta sitten taas mulla on kolme hevosta ja Rasmuksella vielä enemmän eikä apukäsipareista ole haittaa. Grannia mä en tahdo teinitytön käsiin antaa, ja onneksi mulla onkin Reelika huolehtimassa siitä. Mun pomoni omistama säikky Pisanji nyt ei sekään kyllä tule kuuloonkaan. Se on niin arvaamaton, että on kaikkien kannalta parempi, että sitä käsittelevät vain tyypit, jotka tuntevat tamman toilailut ja osaavat varautua niihin pienimpienkin ensimerkkien ilmetessä. Heidi Näyhön Cariad sen sijaan… Cariad on kolmikosta miellyttävin, ja onhan Viivi sentään ratsastanut ja käsitellyt hevosia koko ikänsä. Jos Viivi auttaa Cariadin kanssa, mä ehdin enemmän auttaa Rasmusta ja Joachimia. Mä olen jo tähän mennessä letittänyt näppini kipeäksi, sillä lankesin Joachimin virittämään “you’re so good at it” -ansaan, ja voin aivan hyvin jatkaa kilparatsastaja-hevosenhoitaja-kaksoisroolissa loppupäivän.
“No siinä tapauksessa”, mä aloitan ja Viivi suorastaan täpisee jännityksestä odottaessaan, mitä mä oikein olen päättänyt. “Voisit laittaa mulle Cariadin sillä tavalla valmiiksi, että sen voi nopsasti satuloida, kun aika tulee. Mä hyppään sillä tokan luokan keskivaiheilla.”
Viivin silmät leimahtavat ehkä onnesta, kun se saa käsiinsä Cariadin harjaboksin. Mä johdatan Viivin Isabellalta vuokratulle hevosrekalle, jolla Verneri on omien ratsujensa lisäksi ystävällisesti kuljettanut kisapaikalle myös Cariadin ja Grannin. Jälkimmäinen saa majailla kisarupeaman ajan omassa kotoisannuhjuisessa karsinassaan. Ei se kyllä mitenkään ole ilmaissut suurta ilahtumista, mutta kai se on silti tyytyväinen saadessaan olla kotikotona.
“Tässäpä tämä”, esittelen Cariadin tuoreelle kisahoitajalleni, joka ryhtyy varsin pätevänä harjaamaan sitä.
”Se on Hestia Carleen tytär!” Viivi tietää, ja niin tiedän minäkin, varsin hyvin itse asiassa, kiitos vain kysymästä.
”Niin.”
”Tämän emällä sä voitit kaikki viime vuonna!”
”... niin.”
”Ajattele miten siistiä jos sä voitat taas ja viimevuotisen hevosesi tyttärellä! Sitten siitä tulisi, öö, no, siis suunnilleen perinne.”
Mieluummin en ajattele. Mä tuijotan Cariadia ja poden valtavia menestyspaineita. Mun ratsuni emä on jo Power Jump -mestari, ja tämänvuotinen ratsu itse oli jo viime vuonna toisella sijalla arvoluokassa. Mä nielaisen. Viime vuonna kaikki oli toisin: multa ei odotettu mitään ja kaikkein vähiten voittoa lainaratsuillani.
Nyt Viivi puhuu jo voittoperinteestä, mun kuvani koristaa käsiohjelmaa ja mulla on allani hevonen, jolla on kaikki edellytykset voittaa. Cariad hyppää omistajansa kanssa GP-ratoja, vaikka on niin kovin nuori, joten onhan siinä laatua. Joku tamman kisatuloksia seurannut saattaa hyvinkin tuhahdella katsomossa, että miksi kukaan tulee sen kanssa viemään tikkareita kenenkään suusta — ja mikä riemu siitä repeää, jos meidän tulos on vieläpä kehno. Sillä ei ole varmastikaan yleisön silmissä merkitystä, etten mä ole treenannut tammalla lainkaan. Mä olen matkannut käytännössä suoraan Saksasta Cariadin satulaan ja kisaradalle, ja siksi mä hyppään sillä paljon sen potentiaalia pienempää rataa. Sitä eivät katsojat tiedä, ja vaikka tietäisivät, tuskin he piittaisivat.
Mulla on myös kaksi muuta ratsua, joista toinen on Dierk Mayerin omistama ja arvaamattomuudestaan huolimatta hyvin laadukas. Pomon äkäinen kulmien kurtistus on painunut jo valmiiksi mun muistiin, sillä niin se reagoi kuullessaan, että mulla oli jo yksi ulkopuolinen hevonen startattavaksi näissä kisoissa. Dierk kun oli suunnitellut lähettävänsä mun kilpailtavaksi kaksi hevosta, mutta kuullessaan Cariadista vanha mies jyrähti jyrkästi, että mulle tulisi kaksipäiväisissä kilpailuissa ihan liikaa ratoja ja ryhtyisin ratsastamaan väsymyksensumentamasti. Tyytymättömänä se sitten määräsi mun ratsastettavaksi vain Pisanjin, ja musta tuntuu, että se on vähän kiusantekoa, kun tietää miten vaikea Pisanji on. Toiset vaihtoehdot, Ruu ja Pupu, olisivat olleet paljon mutkattomampia. Mä en tiedä odottaako edes pomo mun onnistuvan Pisanjin kanssa, mutta sen mä tiedän, etten mä uskalla palata jos vitivalkea pikkutamma vaikkapa kieltää ulos koko kilpailuista heti perusradalla.
Viimeinen ratsu on mun ikioma nuori hevoseni, jonka mä olen kouluttanut ihan itse. Jos en mä osaa ratsastaa edes sitä, niin eipä kukaan enää elättele kuvitelmia siitä että mä osaisin jotakin. Niin hyvin kuin meillä onkin heinäkuun mittaan sujunut, en mä nyt sentään satavarma ole Granninkaan käyttäytymisestä. Hyvä vire on vielä liian tuore juttu uskottavaksi kyselemättä.
Munhan on kuitenkin pakko pärjätä kaikilla niistä hevosista, tai vähintäänkin kahdella, jotta epäonnistuminen menee sattuman piikkiin eikä mun surkeuden.
Se on niin musertavaa, että mä mietin voisinko vain piiloutua jonnekin.
Viivi harjailee Cariadia pontevasti autuaan tietämättömänä mun pulssia nostattavasta stressitilastani. Vaikka mä ajattelinkin Cariadin olevan riittävän kiva koko ikänsä hevostelleen tytön hoidettavaksi, mä jään niille sijoilleni valvomaan tilannetta. Rehellisesti sanottuna se ei johdu yksinomaan siitä, että mä pelkään ystäväni hevosen pääsevän karkuteille. Jos mä lähtisin nyt liikkeelle mä siinä ottaisin ne ritolat ja juoksisin samalla vauhdilla vähintäänkin Sarajaan saakka.
”Saanko mä letittää sen?” Viivi kyselee ja saa mut vihdoin takaisin liikekannalle.
”Mä voin tehdä samalla kun harjaat, niin säästetään aikaa”, sanon hajamielisenä ja tartun toimeen.
“Muista sitten, että pariton määrä, ja mahdollisimman monta, mutta älä laske!” Viivi toitottaa, ja mä nyökkään poissaolevasti. Kyllähän vanhan kansan uskomukset ovat muhunkin iskostuneet, hevosperheessä kun olen kasvanut.
Niin me puuhastellaan siinä yhdessä, ja vaikka Cariad on skarppina ja terävänä, mua ei hetkeäkään pelota, etteikö Viivi pärjäisi sen kanssa tarvittaessa vaikka yksinkin. Tyttö rupattelee taukoamatta, ja mä vastailen minkä alati kasvavalta paniikiltani kykenen. Viivi alkaa kurtistella kulmiaan, mitä mä en huomaa, sillä niin keskittynyt mä olen tasaistakin tasaisempien sykeröiden tekemiseen.
“Josefina Rosengård”, Viivi yhtäkkiä paukauttaa, ja mä käännyn hölmistyneenä tuijottamaan sitä. “Hermostuttaako sua?”
Se on melkein moittiva kiekaisu. Mä pälyilen Viiviä ja yritän päätellä, mitä mun kuuluu vastata. Ilmeisesti mun ei tarvitse vastata mitään, vaan se pälyily riittää ilmiantamaan mun paniikkini. Viivi vetää terävästi henkeä ja valmistautuu puheenvuoroon, jota ei voi kutsua miksikään muuksi kuin palopuheeksi, kuten mä kohta saan huomata.
“Jusu! Calmati!” (Jälleen mä mietin kalamata-oliiveja ja kalmareita.) “Sinä et voi pilata kaikkea panikoimalla! Mä uskon ja luotan suhun! Sä olet vahva, rohkea ja taitava esteratsastaja ja sä päihität kenet tahansa! Paitsi jos jännität liikaa! Niin että älä jännitä vaan luota itseesi! Ja hevosiisi! Ja ratsasta niin kuin vain sinä osaat! Sitten mä ja Pontso saadaan valmentajaksemme kaksinkertainen Power Jump -mestari ja mä voin lesoilla kavereille!!”
Jossain vaiheessa mä sekoan laskuista - siis sen suhteen, montako huutomerkkiä siinä puheenvuorossa oikein on. Mä en tiedä, miten se tilanne tuntuukin niin mahdottoman absurdilta. Ehkä se johtuu siitä, että mä olen herännyt ennen kuin kukko on mennyt edes vielä nukkumaan, jotta ehtisin laittamaan kaikki hevoset ja varusteet valmiiksi. Mun päiväni on tiivis: kello yhdeksältä mä olen radankävelyssä ja jo kahteentoista mennessä mä olen ratsastanut kaikki kolme rataani. Ehkä tämä tajuntaa sumentava jännitys tekee osansa. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan ole koskaan puhunut mulle tuolla tavalla.
“Mitä?” mä pärskähdän ja kikatan epäuskoisena ja hysteerisenä.
Viivi punehtuu vähän.
“Mä yritin vain kannustaa”, se jupisee, mistä mä päättelen, että se odotti vähän kiitollisempaa reaktiota. Mä kiirehdin tarjoamaan sille sellaisen:
“Kiitos siitä! Oikeasti. Kyllä mua hermostuttaa. On kyllä oikein hyvä, että sain sut kisahoitajaksi. Mulla on monta asiaa vähemmän stressattavana, kun olet auttamassa mua, Viivi.”
Viivi on viekas.
“Niin, musta on kyllä hirveästi apua. Oikeastaan niin paljon, että mä tohdin pyytää palkkaa.”
“Palkkaa?”
“Sì, sì. Mutta ei rahaa.”
“Mitäs sitten?”
“Ratsutuksen. Tai valmennuksen. Pontsolle.”
“Mutta enhän mä ole mikään valmentaja, ja tokkopa mä voin ratsastaa ponilla — minkä kokoinen se muka on?”
Viivi mittailee mua katseellaan.
“Niin, olet kyllä aika pitkä”, se huokaisee, muttei lannistu vaan virnistää villisti. “Sittenhän sun pitää vaan alkaa sellaiseksi valmentajaksi! Minä lupaan olla hyvä valmennettava. Annan palautetta.”
Kauhistuttavaa.
“Milloin tuletkaan takaisin? Pitää merkata kalenteriin meidän valmennus, jonka minä saan palkaksi tästä hoitamishommasta”, Viivi tykittää, ja mä huomaan jo alistuneeni kohtalooni. Varmimmaksi vakuudeksi Viivi vielä anelee: "Pliis, yksi valmennus vain!"
“Elokuun viidestoista. Ehkä loppukuusta, tai syyskuussa sopisi”, mä huokaisen ja mietin kauhuissani, mitä ihmettä Viivi oikein kuvittelee musta. Mä olen maailman viimeinen ihminen, joka voi neuvoa ketään toista ratsastamisessa, sillä enhän mä uskalla antaa ohjeita ääneen. Se kai on aika olennaista valmentamisessa… ääneen neuvominen. Voi kamala.
Jos tässä nyt pitää ryhtyä positiiviseksi ja kaivaa asiasta hyvä puoli, niin nyt mä sentään jännitän enemmän hamassa tulevaisuudessa odottelevaa valmennusta kuin aivan pian alkavaa kisarupeamaa.
Cariadin tulos perjantaina 130:n senttimetrin karsintaluokan perusradalla 0vp.
Lauantaisen uusinnan tulos 4vp, sijoitus 4/17.
Kilpailut jatkuvat lauantai-iltapäiväisessä Power Jump -mestaruusluokkassa.
