Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.
"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.
En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti