Este oli kuin tehty prinsessaponimaiselle Pisanjille, mutta silti se jarrutti. Kauhukseen Josefina näki hupun verhoamien korvien kohoavan ja tunsi ohjien kevenvän käsissään, kun tamma ryhdistäytyi. Varma merkki! Tähän heidän tiensä päättyisi, Josefina tiesi. Siinä aivan pikkiriikkisessä ja ohikiitävässä hetkessä Josefina ehti maalata mieleensä arvovaltaisen pomonsa pettymyksenilmaisut — hienostuneen hillityt, ehdottoman oikeutetut ja armottoman lannistavat. Ne tuskin havaittavat eleet: rahtusen kurtistuvat kulmakarvat, kiristyvät suupielet ja siristyksen myötä syvenevät juonteet silmäkulmissa.
Se mielikuva riitti. Todellisuutta tyttö ei tahtonut kohdata.
"Me mennään", Josefina sihahti herkkäsieluiselle ratsulleen, ja Pisanji meni. Se sinkosi yli esteestä ja ampaisi kohti seuraavaa, ja Josefinan sydän keveni puolentoista roppakaupallisen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti