Rasmus & Metti: Puhelu Suomesta

Taustalukemista: Auburn Weekly

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*
Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*

Josefina: King Jules

Yksissä kisoissa mä tapaan ohimennen vanhan tutun, joka saa mut unohtamaan, että mä en enää ole 17-vuotias teinityttö. Ensin mä kuulen äänen, sen saman satiinisen puheenparren, sileän ja viileän. Sitten mun pääni kääntyy seuraavan esteen sijaan tutun, narahtavan naurahduksen suuntaan. Me ollaan kävelemässä rataa Rasmuksen kanssa, ja Rasmus pohtii ääneen optimaalista askelmäärää eräällä linjalla, mutta mä unohdun pälyilemään varhaiskeski-ikäistä ranskalaista esteratsastajaa, joka näyttää ihan samalta kuin ennenkin.

Jules on kuin kuningas seurapiirinsä keskellä. Minne ikinä se meneekin, sillä on aina hännystelijöitä mukanaan. Se on vähän kummallista, sillä Jules ei ole mikään miellyttävä persoona; se on äkkipikainen, kuohahteleva ja pikkumainen. Toisaalta se osaa olla myös aivan tavattoman hurmaava niin halutessaan, ja se on sikarikkaasta hevosurheiluperheestä ja siksi kai hyödyllinen tuttavuus niin monien mielestä.

”... vai mitä luulet?” Rasmuksen puheen loppuosa leikkaa tiensä mun tajuntaan, ja vähän liian myöhään mä huomaan sen pysähtyneen. Tömähdän hölmönä vasten poikaystävääni ja horjahdan sitten taaksepäin. Räpsyttelen ripsiäni kuin vähä-älyinen.
”Mitä?” mä kysyn.
”Että moni varmaan ottaa tässä kohtaa riskin ja tekee kuusi askelta, mutta jos ei tule paljon puhtaita ratoja niin voi olla järkevää mennä seitsemällä”, Rasmus selostaa kiltisti uudestaan, ja näyttää siltä kuin se yrittäisi olla kurtistamatta kulmiaan, muttei aivan onnistu.
”Niin”, mä sanon ja nyökyttelen. ”Niin kai. Jos starttaa loppupäässä niin sittenhän sen näkee, mitä kannattaa… hmm.”
”Aika tekninen rata”, Rasmus arvioi, ja mä vähän luulen, että se tahtoo sanoa, että munkin pitäisi keskittyä radankävelyyn.
”Niin. Niin kai”, mä sanon taas ja vilkaisen Julesia, joka kävelee seurueineen läheltä ohi.

Jules ei tietenkään muista, kuka mä olen. Enhän mä sille koskaan mitään muuta ole ollutkaan kuin yksi harjoittelijoista, joita siitä oli ja on varmasti vieläkin ilo pitää varpaillaan. Julesia on aina ollut mahdoton miellyttää, mutta kaikkien pitää silti yrittää. Muuten päätyy kurimukseen. Oikeastaan, mä oivallan silloin, Jules ja sen ympäröivää maailmankudelmaa vääristävä vaikutus muistuttaa mua äidistä.

Mulle tulee yhä vieläkin varautunut olo, kun mä näen sen sliipatun, omahyväisen hymyn, vaikkei sitä ole mulle suunnattukaan. Kamala, kamala ihminen, mä ajattelen, ja yritän sysätä tyypin herättämän kurjan fiiliksen visusti syrjään. Mä käännyn taas Rasmuksen puoleen ja väläytän sille hymyn. Hipaisen sormillani sen kämmenselkää, niin kuin mulla on joskus tapana, ja suuntaan kulkuni mittailemaan seuraavan linjan väliä. Siellä mä kohtaan Joachimin, joka on sekin tullut omia aikojaan tutkailemaan rataa.

Jules seurueineen kiinnittää Joenkin huomion. Se tuhahtaa vähäsen ja esittelee mulle huolettomasti oman mielipiteensä tyypistä:
“A well-known ass, he is.”

Multa karkaa tahaton naurahdus.
“I know”, myönnän. “He’s a bully.”
“He’s a disgrace to the sport, if you ask me”, Joachim tuhahtaa vähän synkeänä, mutta kohauttaa sitten olkiaan. “But the guy has all the money in the world so he can keep acting like a spoiled toddler. The rest of us… we just have to behave ourselves and work like crazy.”

Rasmus on ehtinyt meidän luokse ja tyrskähtää vähän.

“What”, sanoo Joe lakonisesti.
“Nothing.”
“I am a hard worker.”
“Yep.”
“And I do know how to behave like a total gentleman.”
“Mm-hm. Yeah.”
“... but where’s the fun in that.”

Mä kuuntelen Joen ja Rasmuksen hyväntahtoista naljailua ja mietin helpottuneena, että onneksi koko hevosala ei sentään ole aivan läpeensä mätä. Kun me aletaan valua radankävelystä takaisin hevostemme luo, mä kerron Rasmukselle:
”Toi tyyppi tuolla — toi Jules — mä olin sen suvun tallissa harkkarina lukioikäisenä. Se oli ihan hirveä pomo. Ihme, että jaksoin sen koko puoli vuotta!”
”Ai? Kuulostaa nihkeältä.”
”Niin, mutta nyt kun mä mietin asiaa… jos mä kestin Julesia koko harkkarisopparin ajan, mähän kestän ihan mitä vaan.”
Rasmus naurahtaa ja rutistaa mun käsivartta hyvin kevyesti, hellästi.
”Mä olen ehkä kuitenkin aika rohkea”, sanon iloisesti tarttuessani Ruun ohjiin. ”Ja nyt mä menen ja hyppään metrineljääkymmentä.”
”Hyppää hyvin”, Rasmus kannustaa.
”Kunhan hyppään”, naurahdan, ja vaikka varovainen pessimistirealisti mussa sanoo, että eka sen tason startti Ruun kanssa voi mennä miten vaan, jokin omituinen uusi ääni vastaa sille kannustavampaan sävyyn: mä ylitän itseni jo sillä, että mä uskallan startata, ja muille mulla ei ole mitään näytettävää. Ei edes oman-elämänsä-kuningas Julesin kaltaisille muita lannistaville ilonpilaajille.

Myyntihevoset 6-7

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

Aiemmista myyntihevosista kotia vailla vielä hannoverori Arrax.

06 zang-o. Howudoin Z VARATTU
i. Heylook Z (ii. Hallo Z, ie. Luliana van Locke)
e. Nancy Tullebrook Z (ei. Namaste Z, ee. Tiffany Tullebrook Z)

4-vuotias mustanruunikko soma hurmuripoju.
Luonnekuvaus
Voi pieni Howdy. Nimi luo mielikuvan flirttiherkästä maskuliinisesta tummasta komistuksesta, ja sitten todellisuus on piirteiltään ponimainen, nuoruudenhontelo pikkuinen puoliverinen, jolla on totinen luonne. Howdy on ihana, vaikka Frendit-referenssi meneekin siinä ihan metsään. Se on käsiteltäessä kiltti ja mutkaton, ja onhan se söpö. Pienikokoinen nuori ori on ahkera ja pohdiskelevainen puurtaja, joka yrittää parhaansa mukaan aina ratkaista sille osoitetut tehtävät. Howdyssa tuntuu olevan paljon luontaista esteälyä; se ei oikeastaan tarvitse kovinkaan paljon tukea ratsastajaltaan, vaan nuoreksi hevoseksi sen voi ratsastaa esteille melko huolettomaan tapaan.

07 trak-t. Araminta
kasv. Elbenstall, Pillnitz, Saksa
i. Zaffre van May (ii. Van Kristo, ie. Zamaylinga)
e. Ailsa (ei. Figur, ee. Artemesia)

Pähkinänkuoressa
4-vuotias ihana estealoittelija, miksei kenttäheppakin. Ulkoiset speksit: Siro, noin 170-senttinen (ehkä hivenen alle) silakanmallinen tummanrautias. Ystävällinen ilme, paitsi inhokkilajitovereiden läsnäollessa.

Taustatarina
Araminta on palannut sinne missä se syntyikin: alkuperäiseen kotimaahansa Saksaan. Välissä se ehti olla vuoden, vähän toista Suomessa, ja se oli Rasmuksen työnantajalla myynnissä. Hanni Koistinen sopi tammasta kaupat, jotka kuitenkin purkautuivat koeajan puitteissa. Araminta ei ole ihan jokaiselle sopiva hevonen, sillä sillä on herkkyyttä ja luonnetta, jota ei kotitarjokkaassa sitten kuitenkaan katsottu hyvällä. Pikkutamma palasi Hannin pihaan, ja mietteliäänä Hanni soitti Rasmus Alsilalle ja pyysi palvelusta. Araminta matkasi kuljetusfirman trokaamana Riesenbeckiin ratsastettavaksi ja myytäväksi. Jospa Keski-Euroopan markkinoilta löytyisi herkkäsieluiselle hevoselle ymmärtävä omistaja - ja olisipa ulkomaille karanneesta ratsuttaja-Rasmuksestakin taas jotakin hyötyä Hannille.

Hanni Koistinen kertoo hevosesta
Tämä on miellyttävä hevonen! Aika rohkea nuori, mutta riittävän nöyrä tajutakseen, että aina ei voi paahtaa täyttä vauhtia. Araminta on kevyin avuin ratsastettava hevonen, ja se käpertyy helposti kuolaimen alle ja on vielä vähäsen sellainen nuoruudenvaappuja, mutta aivan takuulla tästä saa asiallisen kilpapelin tai laadukkaan harrasteratsun. Vähän epäilen, että tässä on kuitenkin hitusen turhan paljon verta, menoa ja meininkiä aranpuoleisille ratsastajille. Aramintalla on kohtalaisen mukavat liikkeet ja jotenkin sellainen vikkelänketterä hyppy. Isähän sillä on kovasta hyppysuvusta, niin että eikö tämän nyt voisi saada nostettua kansallisiin huippukinkereihin - hmm, ehkä. En lupaile kyllä, mutta kokeillahan aina kannattaa.

Hevosen nurja puoli on sen äkäisyys joitakin lajitovereita kohtaan. Kyllä vain! Aramintan ystävällinen ilme kääntyy heti kiukkuirvistykseksi, jos liian läheltä kulkee hevonen, jota se ei voi sietää silmissään. Se ei lämpene hevoskavereille kovin äkkiä, mutta se ollaan meillä saatu viihtymään rauhallisen ruunan seurassa tarhaillessa. Siihen se kiintyi jotenkin ihan välittömästi. Kai tämä on vähän sellainen joko-tai-hevonen. Ihmisiin se suhtautuu valoisan uteliaasti.

Josefina: Kajan assistentti

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

Josefina: Joe + Aliisa = ??

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä vain siksi, että mä viskasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.

“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).

“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.

“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.

“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.

Rasmus: Oberon

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän me pyöritellään pääsääntöisesti samoja hevosia. Ei tietysti koko aikaa eikä joka kisoissa, mutta yhä säännöllisemmin mä löydän itseni Ladyn, Lätsän, Donovaninkin satulasta Branin lisäksi. Niiden kanssa yhteistyö toimii ja tuntuu kivalta, ja kun tuntuu kivalta, menestystäkin seuraa joskus.

Siitä huolimatta mä tykkään kyllä oikeastaan kaikista tallin hevosista, ainakin niistä joita mä voin ratsastaa, osa kun on mulle vähän pieniä. Oikeastaan kaikista, paitsi Oberonista.

Oberon on ihan kiva hoidettava ja ihan lahjakas hyppääjä, koluaa seitsemänvuotiaana helposti 140-ratoja hyvänä päivänään. Ongelma on vain siinä, että Oberonilla on hyvin harvoin hyvä päivä, ja silloin kun ei ole, se on törkeän vaikea saada hyppäämään yhtään mitään.

Pomo ei ole kovin kiivas ihminen - enää, mä olen oppinut Joelta - eikä suuttuminen ole sille kovin tyypillistä. Jos tarvetta on, pomo sanoo tiukasti ja osaa myös ilmaista pettymyksensä, mikä tietysti tuntuu vieläkin kurjemmalta, mutta useinkaan se ei suutu, mullekin koko kesänä vain kerran. Se ainokainen kerta liittyy juuri Oberoniin.

Mä ratsastan sen ensimmäisenä yksi aurinkoinen heinäkuinen aamu. Joe on vienyt Josefinan ja Kajan radalle laukkaamaan nuorilla hevosilla, joten koko iso kenttä kirkkaanvärisine esteineen on mun käytössä. Mun mieli vaeltaa jo tulevissa hevosissa: Branissa, joka hyppäisi tänään sarjoja ja Divissä, jonka ratsastaisin sileällä.

Oberonille haaveilu ei sovi, ja se kieltäytyy säännönmukaisesti hyppäämästä ihan tavallista, sille pientä okseria lävistäjällä. Kolmannen kiellon jälkeen mä napautan sitä raipalla ja kun se pomppaa takasilleen kääntyen samalla 180 astetta ympäri, mä havaitsen pomon saapuneen kentän laidalle.

“Rasmus, I don’t like what I’m seeing”, se ilmoittaa kovaan ääneen. “You leave him completely alone before the jump. No wonder he’s telling you he won’t go.”
“But he’s –“ mä aloitan kiukkuisena, mutta pomo keskeyttää mut huiskauttamalla kättään ja lähtee kipittämään aidalta meidän luo yllättävän nopeasti ollakseen niin vanha.
”Don’t you dare blame the horse”, se murahtaa. “It’s you who’s not concentrating. You cannot throw away the reins and hope for the best with a sensitive horse like this. Might work with your Bran, but not with this one.”

Mä en aivan taatusti heitä ohjaa pois ja toivo parasta, joten mua alkaa ärsyttää paitsi Oberon myös pomon mesoaminen. Mä olen myös lukevinani rivien välistä kritiikkiä Brania kohtaan, mikä ei suoranaisesti auta. “I’m not throwing –“
”I’m old but not blind”, pomo keskeyttää. “Stop talking and start jumping.”
Mä nielaisen jonkun eittämättä tyhmän ja kitkerän kommentin ja käännän Oberonin ympyrälle. Hevonen aistii mun kireyden ja vaikka se suostuu nostamaan laukan, se valuu pysähdyksiin jo monta askelta ennen estettä. Mun tekisi mieli huitaista sitä raipalla, mutta en kehtaa, joten puuskahdan vain syvään ja synkästi.

”Concentrate!” pomo huutaa ja mä näen että sen tekisi mieli huitaista mua raipalla.
”I’m trying”, mä vastaan hiiltyneenä.
”Not hard enough. Clearly”, se sanoo ja viittoilee mua laskeutumaan satulasta. ”Get down.”

Sitten se kapuaa itse satulaan ja pistää laukaten mun katsellessa, ja Oberon tietysti hyppää kuin Milton eikä näytä hetkeäkään siltä, että aikoisi kieltää. Hemmetin hevonen.

”See?” pomo sanoo hypättyään alas ja työnnettyään ohjat takaisin mulle. ”You just need to ride better than that. No excuses. I don't want to see that kind of riding anymore.”

Sitten se lähtee saapastelemaan pois kentältä eikä ole todistamassa, kun mä muutamaa minuuttia myöhemmin saan kuin saankin tapeltua Oberonin yli esteestä. Sen enempää mä en jaksa sen kanssa vääntää, joten lopetan koko treenin siihen.

Iltaan mennessä sekä mä että pomo ollaan lauhtuneita. Silti mä en edes ihmettele, kun se meidän istuskellessa porukalla terassilla ilmoittaa, että mä oikeastaan voisin kisata Oberonilla seuraavana viikonloppuna. Kuulemma se tekisi mulle hyvää. Mä nielaisen alistuneen huokauksen ja toivon, että pomo on oikeassa ja mä oppisin kolmessa päivässä ratsastamaan.

Josefina: Epäonnistumisen hetkellä

Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.

"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."

Kohautan surkeana olkiani.

"Sitten mäkin lähden."

Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.

"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.

Josefina: Kaikki pielessä

Kaikki on ihan pielessä. Mulla on maailman surkein olo, kun mä rahjustan Grannia perässäni raahaten takaisin tallin viileyteen. Helleaalto on iskenyt, ja musta tuntuu, että mun olkapäiden iho on takuulla vähän palanut, ja se on mun murheistani pienin. Mun kehon joka ainoaa (mä vannon! IHAN JOKAISTA) lihasta kolottaa ja mun typerä kohtuni supistelee mua kovaa vauhtia kohti mielipuolista ruumiistairtaantumiskokemusta. Muhun sattuu niin, että mä epäilen oksentavani ja/tai pyörtyväni ihan pian, ja luojan kiitos Granni oli mun päiväni viimeinen ratsastettava hevonen.

Mä olen, tietenkin, ratsastanut ihan surkeasti koko päivän. Onko se nyt mikään ihme, kun mä en kykene edes seisomaan suorassa? Tietenkään mä en ole hiiskunut kenellekään, miksi mun ratsastus on ollut niin luokatonta. Pomo ei sentään ole haukkunut mua kertaakaan aivan täysin maanrakoon, ei mitenkään epäreilusti, mutta kyllä mä sain ansaitun täyslaidallisen asiallisia moitteita ja pettyneitä, turhautuneita katseita. Grannin ratsastus oli pahin kaikista. Sitä pomo ei varmaan kyennyt edes katsomaan loppuun, sillä se tuhahti ja marssi pois kesken kaiken mitään sanomatta. Mun tekee pahaa edes ajatella sitä, ja mua itkettää.

Mä kävelen Kajan ohi, eikä se sano mulle sanaakaan. Mä tunnen kuitenkin sen katseen itsessäni ja sekin on kamalaa. Siinä se patsastelee niin epäreilun kauniina ja freesinä, ja mulla on hiki ja turvonnut olo ja mun liikekieli on nykivää ja jähmeää, siinä missä Kaja liikehtii sulavasti ja määrätietoisen sirosti. Mä tiedän kyllä, että sitä pidetään huoliteltuine kulmineen ja ripsineen ja contouringeineen ja timmeine vartaloineen varmaan todellisena kuumiskaunottarena, ja mä itse taas en tunne oloani etäisestikään viehättäväksi.

Mä olen ihan mitättömyys.

”Eikö se ollut sun viimenen tänään?” kuuluu Rasmuksen ääni.
Mä tuikkaan Grannin karsinaansa ja nyökkään Rasmukselle hammastani purren. Itku on niin lähellä, etten mä viitsi puhua mitään. Varmaan ulvahtaisin, että keskity sinäkin vaan Kajaan - tai jotain muuta yhtä typerää - ja rupeaisin sitten vollottamaan. Luikahdan itsekin karsinan seinien suojiin ja seisahdan hevoseni rinnalle. Granni, joka oli kauhea ratsastaa, on yhtäkkiä ihan nätisti aloillaan, ja mä silitän sen kaulaa. Sitten vihloo, ja mä painun vähän kumaraan ja pelkään hetken, etten mä kohta näe mitään.
“-fina?”
“Mm…”
“Mikä sun on?”
“Sattuu.”
“Mihin? Tekikö Granni jotakin?”

Rasmuksen ääni on niin kireä huolesta, että ehkä muutkin tajuaa jonkin olevan vialla vaikkei ne meidän suomenkielistä keskusteluamme ymmärräkään. Eduardo ilmestyy Rasmuksen selän taakse karsinan ovensuuhun. Mä suoristaudun ja pudistelen päätäni sen merkiksi, ettei Granni ole tehnyt mitään. Eduardo työntyy Rasmuksen ohi karsinaan ja tuuppaisee mua hellästi olkavarteen.

“I’ll take care of the mare for you”, hevosenhoitaja ilmoittaa, ja mä nyökkään puolivillaisesti.
“Thanks”, Rasmus kiittää ja vetää mut käytävän puolelle ja kainaloonsa. Se tarkastelee mua huolestuneena lähietäisyydeltä ja kysyy taas: “Mikä sun on? Sähän olet ihan kalpeakin.”
Sitten kuuluu Joen terävä ääni jostakin kauempaa käytävältä:
“She alright? Rasmus, what’s happening?”

Mä pyristelen ahdistuneena irti Rasmuksen otteesta ja pudistan itkua pidätellen päätäni, koska en mä halua kuukautiskivuistani enää yhtään suurempaa kohtausta. Hirvittävän vaivaannuttavaa.

“I’m fine”, kirskahdan ja lähden hoippumaan pois. Mä luotan Eduardon huolehtivan Grannista kuin omastaan, ja mun on kerrassaan pakko päästä pois tallista. Mun selän takaa kuuluu Joachimin napakka “yeah, go” ja Rasmuksen kiireiset askeleet. Vaikka mä liikun varoen, se saavuttaa mut vasta hyvän matkaa tallin ovien ulkopuolella, ja mä itken jo valtoimenaan.

Sekös Rasmuksen säikäyttää.

“Mihin sua sattuu? Mitä kävi? Josefina! Miksi sä itket? Milloin sattui?”
“Koko ajan! Koko päivän!” mä parkaisen ja Rasmus, joka on jo rutistanut mut halaukseensa, meinaa saada hepulin.
“Koko päivän?! Näin kovasti? Mikset sä ole sanonut mitään?? Pitääkö sut viedä lääkäriin, varmaan pitää, mitä jos se on joku - miksi suhun sattuu, mihin sua sattuu???”

Nyt Rasmus pitelee mua napakasti molemmista olkapäistä ja tuijottaa mun silmiä ja niistä tulvivia kyynelvanoja ja näyttää niin kertakaikkisen valmiilta vaikka kantamaan mut maailmanennätysvauhdilla lähimpään sairaalaan, että mua alkaa naurattaakin vähän. Hysteerisenä mä tirskahdan vollotukseni lomasta.

“En - en mä ole sairas, ei mua t-tarvitse viedä - viedä lääkäriin”, mä vakuutan niiskutellen. “Mun vatsa on kipeä.”
“Mistä kohtaa? Voihan se olla vaikka mikä!” Rasmus on jo päättänyt, että lääkäriin on lähdettävä, ja mä tunnen oloni epätoivoiseksi. Täytyykö mun todella sanoa se sille suoraan?? Pahus vieköön.
“No ei ole. Mulla on vaan… mun… alkoi…”

Ihan mutinaksihan se menee, eikä ole ihme, että Rasmus tuijottaa mua silmät vähän sirrillään ja näyttää siltä, että on työn ja tuskan takana saada selville mistä on kyse. Mä tuijottelen varpaitani ja odotan oivallusta, joka iskee mun poikaystävään lopulta. Pitkällä viiveellä, mutta kuitenkin.

“Ai! Se ei siis ole umpisuoli”, Rasmus sanoo varovasti, ja mä naurahdan paksusti.
“Ei. Ei kyllä ole.”
“No - voidaanko me tehdä jotakin helpottaaksemme sun oloa?” mun ihana poikaystäväni kysyy vähän huojentuneen oloisena, kai tajuttuaan, ettei mua tosiaan tarvitsisi kiidättää sairaalaan. Se kurottautuu suukottamaan mun otsaa ja pyyhkäisee kyyneleitä ja, kuten mä tajuan vilkaistuani sen mustuneita sormia, valunutta ripsaria mun poskilta. Hitsi miten viehättävää.

Mä hymyilen sille onnettomasti, mutta hymyilenpä kuitenkin. Mun olo helpottui jo hieman silkan myötätunnon voimalla, vaikka ei tietenkään kovin paljon.

“Mä haluan vaan käpertyä keräksi sänkyyn, ja että sä silittelet mua ja syötät mulle särkylääkkeitä”, mä naurahdan valjusti.
“Kuin karkkia?” Rasmus virnistää kokeilevasti, ja mä hymähdän hyväksyvästi.
“Suunnilleen.”
“Olisit sanonut aikaisemmin, että tekee kipeää”, Rasmus vielä nuhtelee, ja me lähdetään kainalokkain kuljeksimaan hitaasti kämpille päin.
“No nytpä tiiät”, mä huoahdan ja alan jo itsekin ajatella, ettei se kertominen sitten maailmanloppu ollutkaan. Kai tämäkin oli sitten koettava ja todettava kilpaurheilijankin arkeen kuuluvaksi valitettavaksi ilmiöksi.

Josefina: ... ja rankat huvit

Ei Granninkaan elämä kuitenkaan pelkkää ankaraa työntekoa ole. Välillä se saa rennompia jaksoja, jolloin se saa kävellä paljon ja tarhailla vaikka kellon ympäri. Se on kuitenkin Granni, ja mä tunnen sen riittävän hyvin tietääkseni, että vielä tarhailua enemmän se nauttii siitä, kun se saa porhaltaa menemään aivan täysiä.

Siksi mä tartun ilolla mahdollisuuteen viedä se treeniradalle laukkaamaan. Rasmusta ja Brania ei ole vaikea haastaa kisaan, ja pian me annetaan nuorten ja vauhtia rakastavien hevostemme juosta sydämiensä kyllyydestä. Se on melkein parasta, mitä yhdessä voi tehdä, ja meidän hymyt tarttuvat jopa pomoon, kun me palataan tallille naureskelevaisina ja huolet laukan nollaamina.

Josefina: Raskasta työtä...

Pomo ei päästä meitä helpolla. Se ei paljon kuuntele mun epävarmoja jupinoita siitä, onko meistä Grannin kanssa muka hyppäämään isompaa kuin metrikahtakymppiä. Se johtuu joko siitä, ettei pomoa kiinnosta, tai siitä, etten mä uskalla jupista ääneen. Jos pomo sanoo, että hyppää tuo K2:n kokoinen este, sitten mä hyppään. Vaikka takaperin. En mä uskalla muutakaan.

Tietysti sen treenit vievät mua ja Grannia huimaa vauhtia eteenpäin. Ei Vernerikään ole jättänyt mutinoille sijaa, mutta pomo osaa olla vielä vaativampi, tai ehkä vaan säälimättömämpi. Ei se koskaan laita meitä sellaisen tehtävän eteen, joka olisi meille suorastaan vaarallisen vaikea, mutta mukavuusalue on harvinainen tila.

Josefina: Ride and After Ride

Rutiinilla vaan
Kaikkein kummallisimpia ovat ne hetket, kun mä yhtäkkiä huomaan unohtaneeni jännittää kilpailemista. Mä olen pahan luokan pelkuri, mutta joskus niin vain käy. Kun mun nimeä kutsutaan valmistautumaan enkä mä olekaan paniikissa, mä tunnen aivan valtavaa iloa. Toisten hevosten kanssa niin käy todennäköisemmin kuin toisten, mutta joka kerta se hämmästyttää mua.

Onko tämä nyt sitä rutiinia? Mulle on aina toitotettu, että mun pitää vain hypätä useampia ratoja ja kilpailla enemmän, niin mun jännitykseni kyllä talttuu. Mä en ole ikinä uskonut sitä.

Rentoudella on hyviä seurauksia. Kun kaikki keskittyminen ei mene siihen, miten pitää aamupala sisällään, on yllättävän helppo ratsastaa sujuvia ratoja.

Onnenhuumassa
Joskus käy niin, että me molemmat onnistutaan. Kerran me saadaan ratsastaa peräkkäin palkintojenjakoon, Rasmus Lätsällä ja mä heti sen perässä Ruulla, ja se on aika juhlavaa. On siellä muitakin ratsukkoja, mutta mä en oikeastaan huomaa niitä. Ruu tepastelee, mutta mä katselen, kuinka Rasmus saa ruusukkeensa, ja olen hirveän iloinen sen puolesta (vaikka se päihitti mut). Pian mäkin saan palkintoni, ja kunniakierroksen fiiliksen mä tahtoisin ikuistaa mieleeni. Lätsäkin iloittelee meidän edellä pienellä kevätjuhlahypyllä, ja Rasmus taitaa naurahtaa. Me poistutaan areenalta hyväntuulisesti naureskellen, ja heti verryttelyalueella me pysäytetään hevosemme hetkeksi rinnakkain ja vilkaistaan toisiamme hymyillen piittaamatta siitä, että me ollaan ihmisten keskellä.

Filosofi-Joe
Joe on hauska aina, mutta sopivassa humalassa siinä korostuu sellainen maailmaasyleilevä hyväntahtoisuus. Siinä on hyvää komerofilosofin vikaa, eikä se ole mitenkään tyhmä tyyppi alkuunsakaan. Ehei – mä väitän, että Joachim on yksi tarkkanäköisimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Välillä sen hurtti huumori ja hällä väliä -asenne on vähällä onnistua sumuttamaan mua, mutta Joachimia ei pidä aliarvioida.

Kerran me jäädään hetkeksi kahdestaan pöydän ääreen yhdellä kapakkareissulla.

”That boy is so smitten. Can’t blame him, though. Aren’t you just the sweetest thing I’ve ever seen”, Joe hymistelee. "And he seems to agree. Have never seen him smile so much."

Mä tunnen oloni hupsun onnelliseksi.

Käsitemaailmat
On valoisa kesäyö, ja me seikkaillaan kapakasta kohti hevosrekkaa, jonka makuuhytissä me taas nukutaan.

“You’ve let your hair grow, wild boy”, Joachim virnuilee ja pörröttää kainaloonsa runnomansa Rasmus-paran ihania kutreja. Mun poikaystävä näyttää kiusaantuneelta ja astahtaakin melko hätäisesti pois Joen otteesta. Se suorastaan horjahtaa mun vierelle.

“Oh, I like his hair”, mä kiirehdin puolustamaan Rasmuksen aiempaa pidempää tukkaa ja tartun hiustenkantajaa kädestä.
“I see”, Joe naurahtaa ja virnistää ovelasti. “Ah, the things we do for love.”

Rasmus yskähtää ja mä punastun. Me ei varsinaisesti ihan vielä operoida sellaisilla käsitteillä. Jossain lähettyvillä se häilyy, mutta ei vielä ääneen lausuttuna meidän keskuudessamme.

Josefina: Kajan päähänpisto

Kaja saa päähänsä, että se tahtoo saada vipinää seuraelämäänsä. Joachim sattuu kuulemaan, kun Kaja ilmoittaa mulle, että mä saan auttaa sitä miesmetsästyksessä (miten, mä mietin).

”Cannot be that hard for you ladies”, Joe huomauttaa. ”Just crab the first decent looking guy and let him know what you want, and I bet he’s all yours.”
”But if he’s a complete twat”, Kaja protestoi.
”Then you don’t have to fuck him twice, simple as that”, Joe kohauttaa olkiaan ja taputtaa mun hartiaa lohdullisesti, koska kai mä sitten näytin vähän kärsivältä sitä kuunnellessani.

Kaja ei ole vakuuttunut Joen sanoista, enkä mä ihmettele miksi.

Josefina & Rasmus: Sadepäivä

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joea.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I was… still quite obvious.”

Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan - vaiko ehkä siitä ottamaansa salakuvaan.