Yksissä kisoissa mä tapaan ohimennen vanhan tutun, joka saa mut unohtamaan, että mä en enää ole 17-vuotias teinityttö. Ensin mä kuulen äänen, sen saman satiinisen puheenparren, sileän ja viileän. Sitten mun pääni kääntyy seuraavan esteen sijaan tutun, narahtavan naurahduksen suuntaan. Me ollaan kävelemässä rataa Rasmuksen kanssa, ja Rasmus pohtii ääneen optimaalista askelmäärää eräällä linjalla, mutta mä unohdun pälyilemään varhaiskeski-ikäistä ranskalaista esteratsastajaa, joka näyttää ihan samalta kuin ennenkin.
Jules on kuin kuningas seurapiirinsä keskellä. Minne ikinä se meneekin, sillä on aina hännystelijöitä mukanaan. Se on vähän kummallista, sillä Jules ei ole mikään miellyttävä persoona; se on äkkipikainen, kuohahteleva ja pikkumainen. Toisaalta se osaa olla myös aivan tavattoman hurmaava niin halutessaan, ja se on sikarikkaasta hevosurheiluperheestä ja siksi kai hyödyllinen tuttavuus niin monien mielestä.
”... vai mitä luulet?” Rasmuksen puheen loppuosa leikkaa tiensä mun tajuntaan, ja vähän liian myöhään mä huomaan sen pysähtyneen. Tömähdän hölmönä vasten poikaystävääni ja horjahdan sitten taaksepäin. Räpsyttelen ripsiäni kuin vähä-älyinen.
”Mitä?” mä kysyn.
”Että moni varmaan ottaa tässä kohtaa riskin ja tekee kuusi askelta, mutta jos ei tule paljon puhtaita ratoja niin voi olla järkevää mennä seitsemällä”, Rasmus selostaa kiltisti uudestaan, ja näyttää siltä kuin se yrittäisi olla kurtistamatta kulmiaan, muttei aivan onnistu.
”Niin”, mä sanon ja nyökyttelen. ”Niin kai. Jos starttaa loppupäässä niin sittenhän sen näkee, mitä kannattaa… hmm.”
”Aika tekninen rata”, Rasmus arvioi, ja mä vähän luulen, että se tahtoo sanoa, että munkin pitäisi keskittyä radankävelyyn.
”Niin. Niin kai”, mä sanon taas ja vilkaisen Julesia, joka kävelee seurueineen läheltä ohi.
Jules ei tietenkään muista, kuka mä olen. Enhän mä sille koskaan mitään muuta ole ollutkaan kuin yksi harjoittelijoista, joita siitä oli ja on varmasti vieläkin ilo pitää varpaillaan. Julesia on aina ollut mahdoton miellyttää, mutta kaikkien pitää silti yrittää. Muuten päätyy kurimukseen. Oikeastaan, mä oivallan silloin, Jules ja sen ympäröivää maailmankudelmaa vääristävä vaikutus muistuttaa mua äidistä.
Mulle tulee yhä vieläkin varautunut olo, kun mä näen sen sliipatun, omahyväisen hymyn, vaikkei sitä ole mulle suunnattukaan. Kamala, kamala ihminen, mä ajattelen, ja yritän sysätä tyypin herättämän kurjan fiiliksen visusti syrjään. Mä käännyn taas Rasmuksen puoleen ja väläytän sille hymyn. Hipaisen sormillani sen kämmenselkää, niin kuin mulla on joskus tapana, ja suuntaan kulkuni mittailemaan seuraavan linjan väliä. Siellä mä kohtaan Joachimin, joka on sekin tullut omia aikojaan tutkailemaan rataa.
Jules seurueineen kiinnittää Joenkin huomion. Se tuhahtaa vähäsen ja esittelee mulle huolettomasti oman mielipiteensä tyypistä:
“A well-known ass, he is.”
Multa karkaa tahaton naurahdus.
“I know”, myönnän. “He’s a bully.”
“He’s a disgrace to the sport, if you ask me”, Joachim tuhahtaa vähän synkeänä, mutta kohauttaa sitten olkiaan. “But the guy has all the money in the world so he can keep acting like a spoiled toddler. The rest of us… we just have to behave ourselves and work like crazy.”
Rasmus on ehtinyt meidän luokse ja tyrskähtää vähän.
“What”, sanoo Joe lakonisesti.
“Nothing.”
“I am a hard worker.”
“Yep.”
“And I do know how to behave like a total gentleman.”
“Mm-hm. Yeah.”
“... but where’s the fun in that.”
Mä kuuntelen Joen ja Rasmuksen hyväntahtoista naljailua ja mietin helpottuneena, että onneksi koko hevosala ei sentään ole aivan läpeensä mätä. Kun me aletaan valua radankävelystä takaisin hevostemme luo, mä kerron Rasmukselle:
”Toi tyyppi tuolla — toi Jules — mä olin sen suvun tallissa harkkarina lukioikäisenä. Se oli ihan hirveä pomo. Ihme, että jaksoin sen koko puoli vuotta!”
”Ai? Kuulostaa nihkeältä.”
”Niin, mutta nyt kun mä mietin asiaa… jos mä kestin Julesia koko harkkarisopparin ajan, mähän kestän ihan mitä vaan.”
Rasmus naurahtaa ja rutistaa mun käsivartta hyvin kevyesti, hellästi.
”Mä olen ehkä kuitenkin aika rohkea”, sanon iloisesti tarttuessani Ruun ohjiin. ”Ja nyt mä menen ja hyppään metrineljääkymmentä.”
”Hyppää hyvin”, Rasmus kannustaa.
”Kunhan hyppään”, naurahdan, ja vaikka varovainen pessimistirealisti mussa sanoo, että eka sen tason startti Ruun kanssa voi mennä miten vaan, jokin omituinen uusi ääni vastaa sille kannustavampaan sävyyn: mä ylitän itseni jo sillä, että mä uskallan startata, ja muille mulla ei ole mitään näytettävää. Ei edes oman-elämänsä-kuningas Julesin kaltaisille muita lannistaville ilonpilaajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti