Siitä huolimatta mä tykkään kyllä oikeastaan kaikista tallin hevosista, ainakin niistä joita mä voin ratsastaa, osa kun on mulle vähän pieniä. Oikeastaan kaikista, paitsi Oberonista.
Oberon on ihan kiva hoidettava ja ihan lahjakas hyppääjä, koluaa seitsemänvuotiaana helposti 140-ratoja hyvänä päivänään. Ongelma on vain siinä, että Oberonilla on hyvin harvoin hyvä päivä, ja silloin kun ei ole, se on törkeän vaikea saada hyppäämään yhtään mitään.
Pomo ei ole kovin kiivas ihminen - enää, mä olen oppinut Joelta - eikä suuttuminen ole sille kovin tyypillistä. Jos tarvetta on, pomo sanoo tiukasti ja osaa myös ilmaista pettymyksensä, mikä tietysti tuntuu vieläkin kurjemmalta, mutta useinkaan se ei suutu, mullekin koko kesänä vain kerran. Se ainokainen kerta liittyy juuri Oberoniin.
Mä ratsastan sen ensimmäisenä yksi aurinkoinen heinäkuinen aamu. Joe on vienyt Josefinan ja Kajan radalle laukkaamaan nuorilla hevosilla, joten koko iso kenttä kirkkaanvärisine esteineen on mun käytössä. Mun mieli vaeltaa jo tulevissa hevosissa: Branissa, joka hyppäisi tänään sarjoja ja Divissä, jonka ratsastaisin sileällä.
Oberonille haaveilu ei sovi, ja se kieltäytyy säännönmukaisesti hyppäämästä ihan tavallista, sille pientä okseria lävistäjällä. Kolmannen kiellon jälkeen mä napautan sitä raipalla ja kun se pomppaa takasilleen kääntyen samalla 180 astetta ympäri, mä havaitsen pomon saapuneen kentän laidalle.
“Rasmus, I don’t like what I’m seeing”, se ilmoittaa kovaan ääneen. “You leave him completely alone before the jump. No wonder he’s telling you he won’t go.”
“But he’s –“ mä aloitan kiukkuisena, mutta pomo keskeyttää mut huiskauttamalla kättään ja lähtee kipittämään aidalta meidän luo yllättävän nopeasti ollakseen niin vanha.
”Don’t you dare blame the horse”, se murahtaa. “It’s you who’s not concentrating. You cannot throw away the reins and hope for the best with a sensitive horse like this. Might work with your Bran, but not with this one.”
Mä en aivan taatusti heitä ohjaa pois ja toivo parasta, joten mua alkaa ärsyttää paitsi Oberon myös pomon mesoaminen. Mä olen myös lukevinani rivien välistä kritiikkiä Brania kohtaan, mikä ei suoranaisesti auta. “I’m not throwing –“
”I’m old but not blind”, pomo keskeyttää. “Stop talking and start jumping.”
Mä nielaisen jonkun eittämättä tyhmän ja kitkerän kommentin ja käännän Oberonin ympyrälle. Hevonen aistii mun kireyden ja vaikka se suostuu nostamaan laukan, se valuu pysähdyksiin jo monta askelta ennen estettä. Mun tekisi mieli huitaista sitä raipalla, mutta en kehtaa, joten puuskahdan vain syvään ja synkästi.
”Concentrate!” pomo huutaa ja mä näen että sen tekisi mieli huitaista mua raipalla.
”I’m trying”, mä vastaan hiiltyneenä.
”Not hard enough. Clearly”, se sanoo ja viittoilee mua laskeutumaan satulasta. ”Get down.”
Sitten se kapuaa itse satulaan ja pistää laukaten mun katsellessa, ja Oberon tietysti hyppää kuin Milton eikä näytä hetkeäkään siltä, että aikoisi kieltää. Hemmetin hevonen.
”See?” pomo sanoo hypättyään alas ja työnnettyään ohjat takaisin mulle. ”You just need to ride better than that. No excuses. I don't want to see that kind of riding anymore.”
Sitten se lähtee saapastelemaan pois kentältä eikä ole todistamassa, kun mä muutamaa minuuttia myöhemmin saan kuin saankin tapeltua Oberonin yli esteestä. Sen enempää mä en jaksa sen kanssa vääntää, joten lopetan koko treenin siihen.
Iltaan mennessä sekä mä että pomo ollaan lauhtuneita. Silti mä en edes ihmettele, kun se meidän istuskellessa porukalla terassilla ilmoittaa, että mä oikeastaan voisin kisata Oberonilla seuraavana viikonloppuna. Kuulemma se tekisi mulle hyvää. Mä nielaisen alistuneen huokauksen ja toivon, että pomo on oikeassa ja mä oppisin kolmessa päivässä ratsastamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti