Josefina: Kaikki pielessä

Kaikki on ihan pielessä. Mulla on maailman surkein olo, kun mä rahjustan Grannia perässäni raahaten takaisin tallin viileyteen. Helleaalto on iskenyt, ja musta tuntuu, että mun olkapäiden iho on takuulla vähän palanut, ja se on mun murheistani pienin. Mun kehon joka ainoaa (mä vannon! IHAN JOKAISTA) lihasta kolottaa ja mun typerä kohtuni supistelee mua kovaa vauhtia kohti mielipuolista ruumiistairtaantumiskokemusta. Muhun sattuu niin, että mä epäilen oksentavani ja/tai pyörtyväni ihan pian, ja luojan kiitos Granni oli mun päiväni viimeinen ratsastettava hevonen.

Mä olen, tietenkin, ratsastanut ihan surkeasti koko päivän. Onko se nyt mikään ihme, kun mä en kykene edes seisomaan suorassa? Tietenkään mä en ole hiiskunut kenellekään, miksi mun ratsastus on ollut niin luokatonta. Pomo ei sentään ole haukkunut mua kertaakaan aivan täysin maanrakoon, ei mitenkään epäreilusti, mutta kyllä mä sain ansaitun täyslaidallisen asiallisia moitteita ja pettyneitä, turhautuneita katseita. Grannin ratsastus oli pahin kaikista. Sitä pomo ei varmaan kyennyt edes katsomaan loppuun, sillä se tuhahti ja marssi pois kesken kaiken mitään sanomatta. Mun tekee pahaa edes ajatella sitä, ja mua itkettää.

Mä kävelen Kajan ohi, eikä se sano mulle sanaakaan. Mä tunnen kuitenkin sen katseen itsessäni ja sekin on kamalaa. Siinä se patsastelee niin epäreilun kauniina ja freesinä, ja mulla on hiki ja turvonnut olo ja mun liikekieli on nykivää ja jähmeää, siinä missä Kaja liikehtii sulavasti ja määrätietoisen sirosti. Mä tiedän kyllä, että sitä pidetään huoliteltuine kulmineen ja ripsineen ja contouringeineen ja timmeine vartaloineen varmaan todellisena kuumiskaunottarena, ja mä itse taas en tunne oloani etäisestikään viehättäväksi.

Mä olen ihan mitättömyys.

”Eikö se ollut sun viimenen tänään?” kuuluu Rasmuksen ääni.
Mä tuikkaan Grannin karsinaansa ja nyökkään Rasmukselle hammastani purren. Itku on niin lähellä, etten mä viitsi puhua mitään. Varmaan ulvahtaisin, että keskity sinäkin vaan Kajaan - tai jotain muuta yhtä typerää - ja rupeaisin sitten vollottamaan. Luikahdan itsekin karsinan seinien suojiin ja seisahdan hevoseni rinnalle. Granni, joka oli kauhea ratsastaa, on yhtäkkiä ihan nätisti aloillaan, ja mä silitän sen kaulaa. Sitten vihloo, ja mä painun vähän kumaraan ja pelkään hetken, etten mä kohta näe mitään.
“-fina?”
“Mm…”
“Mikä sun on?”
“Sattuu.”
“Mihin? Tekikö Granni jotakin?”

Rasmuksen ääni on niin kireä huolesta, että ehkä muutkin tajuaa jonkin olevan vialla vaikkei ne meidän suomenkielistä keskusteluamme ymmärräkään. Eduardo ilmestyy Rasmuksen selän taakse karsinan ovensuuhun. Mä suoristaudun ja pudistelen päätäni sen merkiksi, ettei Granni ole tehnyt mitään. Eduardo työntyy Rasmuksen ohi karsinaan ja tuuppaisee mua hellästi olkavarteen.

“I’ll take care of the mare for you”, hevosenhoitaja ilmoittaa, ja mä nyökkään puolivillaisesti.
“Thanks”, Rasmus kiittää ja vetää mut käytävän puolelle ja kainaloonsa. Se tarkastelee mua huolestuneena lähietäisyydeltä ja kysyy taas: “Mikä sun on? Sähän olet ihan kalpeakin.”
Sitten kuuluu Joen terävä ääni jostakin kauempaa käytävältä:
“She alright? Rasmus, what’s happening?”

Mä pyristelen ahdistuneena irti Rasmuksen otteesta ja pudistan itkua pidätellen päätäni, koska en mä halua kuukautiskivuistani enää yhtään suurempaa kohtausta. Hirvittävän vaivaannuttavaa.

“I’m fine”, kirskahdan ja lähden hoippumaan pois. Mä luotan Eduardon huolehtivan Grannista kuin omastaan, ja mun on kerrassaan pakko päästä pois tallista. Mun selän takaa kuuluu Joachimin napakka “yeah, go” ja Rasmuksen kiireiset askeleet. Vaikka mä liikun varoen, se saavuttaa mut vasta hyvän matkaa tallin ovien ulkopuolella, ja mä itken jo valtoimenaan.

Sekös Rasmuksen säikäyttää.

“Mihin sua sattuu? Mitä kävi? Josefina! Miksi sä itket? Milloin sattui?”
“Koko ajan! Koko päivän!” mä parkaisen ja Rasmus, joka on jo rutistanut mut halaukseensa, meinaa saada hepulin.
“Koko päivän?! Näin kovasti? Mikset sä ole sanonut mitään?? Pitääkö sut viedä lääkäriin, varmaan pitää, mitä jos se on joku - miksi suhun sattuu, mihin sua sattuu???”

Nyt Rasmus pitelee mua napakasti molemmista olkapäistä ja tuijottaa mun silmiä ja niistä tulvivia kyynelvanoja ja näyttää niin kertakaikkisen valmiilta vaikka kantamaan mut maailmanennätysvauhdilla lähimpään sairaalaan, että mua alkaa naurattaakin vähän. Hysteerisenä mä tirskahdan vollotukseni lomasta.

“En - en mä ole sairas, ei mua t-tarvitse viedä - viedä lääkäriin”, mä vakuutan niiskutellen. “Mun vatsa on kipeä.”
“Mistä kohtaa? Voihan se olla vaikka mikä!” Rasmus on jo päättänyt, että lääkäriin on lähdettävä, ja mä tunnen oloni epätoivoiseksi. Täytyykö mun todella sanoa se sille suoraan?? Pahus vieköön.
“No ei ole. Mulla on vaan… mun… alkoi…”

Ihan mutinaksihan se menee, eikä ole ihme, että Rasmus tuijottaa mua silmät vähän sirrillään ja näyttää siltä, että on työn ja tuskan takana saada selville mistä on kyse. Mä tuijottelen varpaitani ja odotan oivallusta, joka iskee mun poikaystävään lopulta. Pitkällä viiveellä, mutta kuitenkin.

“Ai! Se ei siis ole umpisuoli”, Rasmus sanoo varovasti, ja mä naurahdan paksusti.
“Ei. Ei kyllä ole.”
“No - voidaanko me tehdä jotakin helpottaaksemme sun oloa?” mun ihana poikaystäväni kysyy vähän huojentuneen oloisena, kai tajuttuaan, ettei mua tosiaan tarvitsisi kiidättää sairaalaan. Se kurottautuu suukottamaan mun otsaa ja pyyhkäisee kyyneleitä ja, kuten mä tajuan vilkaistuani sen mustuneita sormia, valunutta ripsaria mun poskilta. Hitsi miten viehättävää.

Mä hymyilen sille onnettomasti, mutta hymyilenpä kuitenkin. Mun olo helpottui jo hieman silkan myötätunnon voimalla, vaikka ei tietenkään kovin paljon.

“Mä haluan vaan käpertyä keräksi sänkyyn, ja että sä silittelet mua ja syötät mulle särkylääkkeitä”, mä naurahdan valjusti.
“Kuin karkkia?” Rasmus virnistää kokeilevasti, ja mä hymähdän hyväksyvästi.
“Suunnilleen.”
“Olisit sanonut aikaisemmin, että tekee kipeää”, Rasmus vielä nuhtelee, ja me lähdetään kainalokkain kuljeksimaan hitaasti kämpille päin.
“No nytpä tiiät”, mä huoahdan ja alan jo itsekin ajatella, ettei se kertominen sitten maailmanloppu ollutkaan. Kai tämäkin oli sitten koettava ja todettava kilpaurheilijankin arkeen kuuluvaksi valitettavaksi ilmiöksi.