Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.
"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."
Kohautan surkeana olkiani.
"Sitten mäkin lähden."
Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.
"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti