Hampaat irvessä Hanami Weekiä kohti

"Did you even try? Again."

Sellainen kommentti herra Dierk Mayerin suusta ei suinkaan ollut mielimusiikkia Meritin korville. Vanha mutta yhä piinkova pappa oli passittanut hänet tallinsa muulimaisimman ratsun selkään ja oletti, että Merit saisi tuosta noin vain kerittyä takakorkean, pitkärunkoisen (ja -turpaisen ja -korvaisen ja -piuhaisen) ja mukavuudenhaluisen Fine Fedoran tuosta noin vain napakalle, ryhdikkäälle rullalle. Siis tietenkään ei saanut rullata. Piti vain onnistua mystisin ottein nostamaan säädylliseen ryhtiin.

Merit ei pitänyt ranskalaisorista. Se oli aivan vääräntyyppinen hevonen hänelle. Ori oli hidas, löntysteleväinen ja hypyissään kauniisti sanottuna energiatehokas, ja Merit piti nopeista, säpäköistä ja kompakteista hevosista (vaikka Dierk väitti niiden olevan hänelle huono match).

Ja mikä se lempinimikin oli? LÄTSÄ. Lits-läts, paistilasta. Meritiä eivät typerät lempinimet viehättäneet, ja jostakin kummasta syystä tämän tallin hevosilla niitä riitti. Joe oli joskus sanonut, että ne olivat joidenkin kesätyöläisten peruja. Kesätyöläisten. Kuka sellaisille antoi luvan nimetä hevosia?

Hampaitaan kiristellen Merit koetti pakottaa "Lätsän" laukan kompaktimmaksi ja terävämmäksi, jotta se mahtuisi Dierkin osoittamaan linjaväliin herran tahtomalla askelmäärällä eikä askeleen lisäyksen seurauksena ajautuisi kolaamisetäisyydelle linjan päättävän okserin etupuomista. Helkkari soikoon. Tällä hevosella sitä sitten pitäisi kilpailla ihan kansainvälisissä kisoissa.

Onneksi Meritillä oli epäonnistumisten parkkiinnuttama nahka ja jääräpäinen luonne. Jos herra Mayer niin vaati, kyllä hän tekisi itsestään kansainvälisen narrin itselleen sopimattoman ratsun kanssa, eikä se tuntuisi missään enää sitten, kun jossakin vaiheessa kova työ alkaisi kääntyä onnistumisiksi. Silloin Merit Kaldan tie tähteyteen aukeaisi, ja hänpä iskisi vaihteen silmään ja painaisi kaasua niin kuin kunnon autobahnilla kuuluisi.

Mietteitä metsässä

Josefina on yhtä hiljainen kuin Kaajapurojen talli ratsujaan satuloivan pariskunnan ympärillä. Kukaan ei liiku missään, jos ei lasketa paikoillaan steppaavaa Kisseä, joka on pääsemässä isojen hevosten tapaan maastoon ja vaikuttaa jo kovin innokkaalta lähtemään. Rasmuskin oli kovin innoissaan, mutta tyttöystävän alakuloisen oloinen vaitonaisuus alkaa jo välillä epäilyttää. Toisaalta hän ei osaa lukea ajatuksia, eikä tohdi ainakaan täällä seinien sisällä kysyäkään, joten jos Josefinalla onkin huolia, hän ei tunne niiden laatua eikä kykene tekemään mitään auttaakseen. Ja sitä paitsi ehkä hän tulkitsee (jälleen kerran) väärin (mikä ei yllättäisi, sillä niinhän hän on tehnyt lukemattomia kertoja elämänsä aikana eri ihmisten kohdalla ja sitä varten oikeastaan jo lakannut arvailemasta).

Granni johtaa pian heidän pikkiriikkistä letkaansa hiekkatietä pitkin pois Kaajapurojen pihapiiristä. Se ei vaikuta inhoavan Kisseä yhtä kovasti kuin joitakin muita lajitovereitaan, jos nyt ei siihen kovin lämpimästi suhtaudukaan. Rasmus ylläpitää turvallista etäisyyttä parhaan kykynsä mukaan, vaikka Kissen tekee selvästi mieli hakeutua aivan edessä kulkevan ruunikon häntään kiinni. Etäisyys ja heitä välillä piiskaavat tuulenpuuskat saavat Rasmuksen höristämään korviaan, kun Josefina katsahtaa häntä olkansa yli ja sanoo jotakin.

“Mulla on ikävä Saksaan.”

Rasmus on melko varma, että niin Grannilla ratsastava tyttöystävä sanoo. Eihän mikään muu oikein olisi järkevääkään: tuskin Josefina kaipaisi salsaa (isollakaan kirjaimella, mutta varsinkaan pienellä), maksaa tai ketään Aksaa (vai voisiko se olla Alexanderin lempinimi, tai ehkä jokin Josefinan eksä??).

“Tai jotenkin nyt kun me ei nähdä koskaan, ja siellä me oltiin aina yhdessä ja tehtiin asioita ja se oli musta kivaa ja mua joskus pelottaa, että mitäs jos me nyt sitten vaan etäännytään ja tyyliin lopulta erotaan”, tyttöystävä pulppuaa huolipuhetta hartiat lysyssä ja ilme vielä alakuloisempana kuin aiemmin tallissa.

Rasmus kumartuu Kissen satulassa eteenpäin kuullakseen paremmin, koska tuuli nappaa osan Josefinan sanoista. Nopea painonsiirto saa Kissen ottamaan muutaman nopean sivuaskeleen. Heidän edelleen Granni pyöräyttää häntäänsä ja nostaa päätään kuin sanoakseen, että lähemmäs ei kyllä kannata tulla, joten Rasmus jarruttaa ratsuaan saadakseen vähän lisää välimatkaa.

“Mitä?” Rasmus kysyy, sillä ei ole ihan varma onko saanut tyttöystävänsä ydinviestistä kiinni. “Miksi me erottaisiin?”

“No kun”, Josefina yrittää selittää, “meillä on molemmilla omat jutut ja kiireet, ja ehditään juuri ja juuri iltaisin vaihtaa kuulumisia, ja olisi taas ihanaa olla rauhassa kahden niin kuin viime kesänä.”

Rasmus voi kyllä ymmärtää Josefinan tunteen, vaikka omissa ajatuksissaan hän ei ole ihan mahdolliseen eroon asti päätynyt: hänkin kaipaa välillä lämmintä kesää ja jatkuvaa yhdessäoloa. Ei voi sanoa kiireetöntä, sillä eihän kesä Saksassa lomailua varten ollut, mutta he hoitivat hevoset yhdessä, ratsastivat yhdessä, kävivät kisoissa yhdessä ja nukkuivat yhdessä. Nykyään, kun molempien hevoset on ripoteltu pitkin maakuntaa, lähinnä vain viimeinen kohta tuntuu toteutuvan.

“Äh, kyllä se tästä vielä helpottaa”, Rasmus vastaa optimistisesti, vaikka ei osaakaan tarkalleen sanoa milloin tai minkä takia - työn ja hevosten määrä ei ole suoranaisesti vähenemään päin heistä kummallakaan, kun varsojakin on tulossa. “Ja ainahan me voidaan lähteä takaisin. Saksaan siis. Jos sä oikeasti haluaisit?”

Rasmus itse olisi valmis lähtemään matkaan vaikka heti huomenna, olihan hän puolivakavissaan pohtinut jäämistäkin. Siitä Rasmus ei kuitenkaan ole varma, haluaisiko Josefina samaa sirkusta tänä kesänä vai ikävöikö vain mennyttä aikaa nyt, kun Suomessa on kylmää, kuraista ja kiireistä?

Mahtaako Josefina itsekään tietää.

Josefina on ihan hirvittävän pitkään hiljaa ja antaa vain hevosensa kävellä löyhällä tuntumalla tamman valitsemaa tahtia eli lujaa. Ajatukset risteilevät runsaampina kuin metsäpolut ympärillä, ja Josefinasta on vaikea valita seuraavia sanojaan. Tavallaan tyttö toivoo, että jos on riittävän pitkään hiljaa, keskusteluntynkä vain unohtuu ja sen voi jättää käymättä loppuun. Miksi pitikään aloittaa se? Grannin kaulan rapsutteleminen kiinnostaa yhtäkkiä kovin paljon enemmän kuin tulevaisuuden pohtiminen.

“Niin, jos helpottaa”, hän kuitenkin huokaisee ja miettii kesän takana piileksivää syksyä. Mitäs jos hän pääsee opiskelemaan? Sitten varmaan työt jäävät pois paletista, mutta auttaako se nyt sen kummemmin pursuilevan kalenterin tyhjäämistä? Tokkopa.

“Mitä meidän sitten susta pitäisi tehdä?” Rasmus äityy painostamaan vähän, kun tyttöystävä on taas hiljaa eikä enää otakaan Saksaa puheeksi.
“No jos me vaikka soitetaan pomolle. Että ottaisiko se meitä edes. Koska muutenhan tämä on turhaa jossittelua”, Josefina muistuttaa ja ohjaa Grannin pienemmälle polulle. “Kyllä mä voisin sinne mennä. On mulla vähän ikävä hevosia kuitenkin, ja ehkä Joachimia myös, mutta älä kerro sille ettei sillä nouse hattuun se asia.”

Kisse kipittää pitkäaskelisen Grannin perässä kapealla polulla. Pomon ja Joen kasvot vilahtavat Rasmuksen mielessä ja saavat hänen suupielensä kohoamaan pienesti. Vai on Josefinalla Joachimia ikävä! Josefina on oikeassa, mies ei koskaan lakkaisi naljailemasta, jos saisi kuulla asiasta, joten Rasmuksen on kenties ehdottomasti kerrottava.

“Tietenkin se ottaa”, Rasmus sanoo luottavaisesti. “Onhan siellä tietysti nyt enemmän väkeä kuin viime kesänä, ainakin mitä olen viimeksi kuullut, niin se Merit on siellä edelleen, ja Linuskin kai. Mutta ei pomon hevosmääräkään toisaalta ole ainakaan pienentynyt. Joachim kertoi että se on taas intoillut kasvattamisesta.”

“Olisikin kiva päästä työskentelemään nuorten ja varsojen kanssa”, Josefina miettii ääneen. Rasmus taas on sisäänratsastanut viime aikoina omasta mielestään liikaakin hevosia - hän keskittyisi enemmän kuin mieluusti yli seitsenvuotiaisiin.

“Mä soitan pomolle heti tänään”, Rasmus sanoo päättäväisesti ja osaa vain vaivoin pidätellä innostustaan. Lähtisivätkö he tosiaan taas Saksaan? Rasmus kuitenkin kokee velvollisuudekseen lisätä: “Jos sä oikeasti haluat. Tietenkin me voidaan yrittää etsiä lisää yhteistä aikaa täälläkin. Ei meidän tarvitse sinne saakka mennä, jos sä mieluummin olisit kesän Suomessa.”

Josefinan olemus näyttää rentoutuvan hetki hetkeltä. Granni yrittää varastaa raville, kun he saavuttavat tutun hyväpohjaisen polunpätkän, jossa on usein lisätty vauhtia. Tällä kerralla Josefina jarruttaa: hevostaan ja hätääntymiseen taipuvaista tunne-elämäänsä.

”Meillähän on niitä lomiakin”, hän muistuttaa ja hymyilee nyt vähän olkansa yli. ”Niin ehkä ainakin niiden ajaksi voitaisiin.”
”Totta! Ihan hyvä suunnitelma sekin”, Rasmus myöntelee, eikä Josefina ole ihan varma onko poikaystävä pettynyt, jos he ovat vain lomien ajan eivätkä sen pidempään.
”Vaikka onhan se vähän hullua multa”, Josefina naurahtaa päätettyään hetken harkinnan jälkeen olla tivaamatta mitä mieltä Rasmus oikeasti on asioista; Rasmus kertoisi kyllä, jos se tahtoisi olla pidempään. ”Valittaa kiireestä ja sitten myydä lomat pomolle.”

Selän takaa kuuluu naurahdus. Josefinalle tulee siitä hyvä mieli. Siitä ilosta hän rapsuttaa taas hevosensa kaulaa.

”Ja mä en siis ole oikeasti ajatellut erota”, Josefina vielä varmistaa poikaystävänsä ymmärtävän, kun reitti on jo kääntynyt loppupuoliskolleen.
”Uskallakin”, Rasmus sanoo painokkaasti.
”Ja vähän harmittaa että käytin nyt tätä yhteistä aikaa murehtimiseen, mutta kun sitä huolta kertyy ja kertyy ja… niin.”
”Mutta hyvinhän tässä kävi”, Rasmus vastaa reippaana. ”Järjestetään aikaa, ja Saksaan on aina kiva mennä. Musta on kiva että ehdotit.”

Ykkösratsun paikka häilyy

Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.

Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.

Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.

Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.

Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.

Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.

Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.

Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?

Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.

Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.

Merit saapuu Saksaan

Merit Kaldalla oli yksi tavoite: kilpailla esteratsastuksessa maailman huipulla. Sitä varten oli haalittu oljenkorsia käyttöön runsain mitoin, ja matkan varrella osa korsista oli todettu heiveröisiksi ja heitetty pois. Niin oli käynyt ensiksi valmentajalle, joka oli johtanut Meritin treenaamista teini-ikäisestä asti. Nainen ei kerta kaikkiaan vaatinut häneltä tarpeeksi eikä ohjeistanut riittävän hyvin. Sitten oli hylätty kotimaa: Virosta oli liian pitkä matka minnekään oikeasti järkeviin kilpailuihin, ajatteli Merit. Hevosiakin oli tullut ja hevosia oli mennyt, sillä hän tarvitsi ehdottomasti sopivan ratsun, ja sellaisia ei ollut joka oksalla.

Nyt Merit oli tehnyt elämässään taas yhden suuren loikan kohti tavoitettaan. Hän oli ostanut Dierk Mayerilta itselleen hevosen ja treenipaikan, ja jos ei niillä avuilla päästäisi huipulle, niin sitten ei kerta kaikkiaan millään.

Merit oli ehtinyt asua monessa maassa, mutta Saksaan saapuminen tuntui päätepysäkin saavuttamiselta. Täällä oli hevosurheilijalle kaikkea. Mistään ei ollut pulaa eikä minnekään ollut liian pitkä matka.

Joku vaatimattomampi olisi voinut vierastaa Dierk Mayeria ja tämän mainetta, mutta ei sentään Merit, joka oli vuorenvarma, että kovalla työllä ja sopivilla resursseilla hänestä kuultaisiin vielä. Mayerin äänensävystä Merit ei ollut pitänyt, kun oli tämän puheille linjojen välityksellä ensimmäistä kertaa pyrkinyt. Mies kuulosti siltä, että oli nähnyt Meritin kaltaisia tähdenlentoja satapäin. Ihan kuin se ei olisi ollenkaan odottanut Meritin menestyvän, mutta sallinut tämän silti tulla siipensä alle harjoittelemaan (ja maksamaan siitä lystistä pitkän pennin).

Jos totta puhutaan, Merit ei ollut oikeastaan vielä saavuttanut tähdenlento-vertauksesta sitä lento-osaa. Hänellä oli ollut kaksi huipputasolle jotenkin riittävää hevosta, mutta kumpikaan ei ollut sopinut hänen käteensä ja tulokset olivat olleet vaihtelevia eivätkä koskaan huipputasoa. Nekin hevoset oli jo myyty ja nyt oli tyytyminen lupaukseen. Dierk Mayerin hänelle kaupittelema Foolish Fling Z oli turhauttavan nuori, mutta Merit tiesi, että nyt piti näyttää kyntensä ja ansaita kannukset. Piti osoittaa, että oli valmis aloittamaan nöyrästi alemmalta tasolta ja työstää tiensä takaisin ylös, ja ennen kaikkea juuri tähän hevoseen hänen tiiminsä suostui nikottelematta mutta kokeneempaan ja kalliimpaan haavehevoseen ei.

"Kai olet nyt tyytyväinen", Maciej tiedusteli kuivasti.
Miestä ärsytti puolison jatkuva muuttaminen unelmien perässä. Merit oli tavannut miehen työskennellessään hetken puolalaisella suurtallilla, ja jo vajaata vuotta myöhemmin Merit oli pakannut kimpsunsa ja lähtenyt toviksi Belgiaan, sitten Italiaan, ja tovin he olivat asuneet yhdessä Sveitsissä, missä Maciej työskenteli toistaiseksi.
"Olen. Oikein tyytyväinen. Dierk Mayer on rautainen ammattilainen ja hevonen vaikuttaa paremmalta kuin mikään tähän asti. Tällä kertaa minä teen itsestäni tähden."
"Hyvä kuulla että itseluottamuksesi on kohdallaan."
"Ja sinun siirtosi? Onko se nyt varma?"
"Siirryn huhtikuussa Emsdetteniin", Maciej lupasi, ja Merit sivuutti toisen lattean äänensävyn ja lähetti lentosuukon kannettavan näytön välityksellä.

Pian he olisivat taas yhdessä, Maciej ja hän. Riesenbeckistä tulisi heidän tukikohtansa - ja hänen uransa.

"Täytyy mennä. Rakastan."
"Rakastan."

Lyhyisiin sanoihin päättyvä puhelu haipui pian Meritin mielestä, kun hän ajoi Mayerin tallille ja ryhtyi satuloimaan uutta hevostaan. Foolish Fling Z, nuori lupaus. Fling. Merit piti hevosen nimestä, vaikkei yleensä tavannut viehättyä tyhmistä jutuista. Tässä hevosessa oli kuitenkin jotakin todella kutkuttavaa. Jokainen hyppy sen kanssa tuntui harppaukselta kohti tähteyttä.

Myyntihevoset 8-10

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

Myytävänä myös trakehnertamma Araminta sekä hannoverori Arrax.

08 old-t. Morganite van Ulyz tuotu toimeksiantona; MYYTY
i. Redemerald (ii. Roma Merle, ie. Schimmerhof Graniti)
e. Megara van Ulyz (ei. Velvet van Crust, ee. Mangonite)

Morganite on tiivisrunkoinen, korkeajalkainen urheiluhevonen, jolla on tulenkipinää katseessa. Se ilmaisee rehdisti mielipiteensä: ollessaan tyytymätön saamaansa käsittelyyn tamma nyrpistää hyvin nopeasti naamaansa, ja jos palaute menee perille, hevonen tyyntyy nopeasti ja tasaantuu tavallisen asialliseksi käsiteltäväksi. Samaa linjaa se jatkaa ratsastettuna. Morganiten koulutus on aloitettu suurtallilla pitkälti ikäluokkakisojen edellyttämässä tahdissa muiden samanvuotisten hevosten joukossa, eikä sen kanssa ole puuhasteltu yhtään mitään ylimääräistä. Melko pian ratsukoulun alun jälkeen Morganite myytiin synnyinkodistaan eteenpäin, ja tuntemattomista syistä se vaihtoi nopeasti omistajaa toisenkin kerran. Uusi omistaja, kunnianhimoinen nuori kilparatsastaja, joutui kuitenkin ratsastusonnettomuuteen toisen hevosensa kanssa ja päätti pitkän kuntoutusajan vuoksi luopua uudesta tulokkaasta sen sijaan että olisi pulittanut itseään kipeäksi ratsutuspalveluista. Nyt Morganite on Dierkillä myytävänä, ja sopivaa ostajaa odotellessa sitä ratsastaa pitkälti Kaja, joka sanoo hevosta "vähän ärsyttäväksi diivaksi".

09 trak-t. Jinxi tuotu toimeksiantona; MYYTY
i. Charmcast xx (ii. Witcher xx, ie. Calita xx)
e. Jazzi (ei. Avenue, ee. Jinglez)

Vikkelä trakehnertamma kuumuvalla luonteella. Jinxi on tullut Dierkille suoraan synnyinkodistaan, yksityiseltä hevoskasvattajalta, joka on paaponut tammaa kovasti ja tehnyt siitä ehkä hitusen pilalle lellityn. Jinxi kerjää, näykkii ja ilmoittaa viivästyneestä ruoka-ajasta vaativalla kolkuttelulla. Ratsuna se oli kasvattajalleen aivan liian reaktiivinen ja nopea, ja siitä syystä se onkin myynnissä. Tamma hyppää sähäkällä tekniikalla, ja laukkaa kyllä riittää, kunhan sitä saa ratsastettua hevosesta esiin: kuumuessaan Jinxi on kiireinen kipittelijä, jonka silmät välkähtelevät ja korvat pyörivät.

10 holst-t. Marchioness MYYTY
i. Eleazer (ii. Exulansy, ie. Asterin)
e. Granduchess (ei. Baron Bonnevil, ee. Chelitas)

Ei ehkä ihan kedon kaunein kukka, mutta ei se kivenmurikaltakaan näytä. Marchioness on ensivilkaisulla vähäsen vaatimaton, eikä sitä katsellessaan välttämättä ihan heti keksi tuijottavansa tosiasiassa kovinkin hyväsukuista hevosta. Kohtalaisen korrektisti se on rakentunut, mutta lihaskunnoltaan tamma on nyt kovin vetelä. Se on auttamatta ikätasoaan jäljessä, mitä tulee ratsukoulutukseen, sillä se vähän vaan unohtui. Tausta ei ole erityisen dramaattinen vaan pikemminkin huonojen ajoitusten suma: omistajan elämä myllersi niin kuin elämä joskus tekee, ja lupaava nuori hevonen jäi siinä sivussa vähälle huomiolle. Motivaatio ratsastusurheilua kohtaan ei lähtenyt palauutumaan kohtuullisessa ajassa, joten laadukas mutta auttamattoman pölyinen nuori hevonen sai lähteä ammattilaisen myytäväksi. Marchioness on vielä, ehkä silkkaa huonokuntoisuuttaan, vähäsen laiskan oloinen ja reagoi haastaviin tilanteisiin ja liikaan paineeseen hidastamalla entisestään.

KTK-postaus

Osa Dierkin hevosista on vuoden aikana käynyt PKK:n kantakirjaustilaisuudessa arvioitavana.

Alena

93. kantakirjaustilaisuus
30.11.2019, tuomareina aksu, Anne & Tiia
Pisteet: 17,5 + 23 + 18 = 78%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Sukupuolileima erinomainen, rotuleima hyvä. Saisi olla aavistuksen jalompi. Pitkähköt jalat ja aavistuksen täyttyneet vuohiset tuovat varsamaisen yleisilmeen. Runko tasapainoinen. Kaula tiivis ja hyvän muotoinen, pää kuiva. Ihastuttava väri.

Stardom Calls

92. kantakirjaustilaisuus
31.10.2019, tuomareina aksu, Anne & Elisa
Pisteet: 16,5 + 18 + 16 = 67,3%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Kiitettävät leimat. Ylälinja kantamaton, hyvä takaosa, vaikkakin saisi olla lihaksekkaampi. Takajalkojen asento epävarma ja kavioissa epäsäännöllisyyttä. Tiivis kaula ja kaunis pää. Väri kaunis, toteutuksessa saisi olla enemmän huolellisuutta.

Oberon Fuchs

90. kantakirjaustilaisuus
25.8.2019, tuomareina aksu, Anne & Tiia
Pisteet: 19 + 18 + 20,5 = 76,7%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Tasapainoinen hevonen, runko tiivis, hieman lihakseton varsinkin takaa. Kaunis, kaareutuva ja kuiva kaula. Kuiva pää. Jalat, varsinkin ej täyttyneet, saisivat olla selväpiirteisemmät. Miellyttävä toteutus, hyvää kontrastia värityksessä.

Rasmus: Sinne ja takaisin

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

xxx

Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.

Rasmus: Yksi

”You do know that the boss has plenty of great stallions, right?” Joe vielä varmisti, kun me lompsittiin yhtä matkaa tallia kohden heitettyämme Josefinan lentokentälle. ”You don’t necessarily need to use Yykkonen.”

Mä en kestänyt, että Joachim oli adoptoinut Josefinan hevoselle antaman lempinimen, mutta niin se vain oli jäänyt. Oria olisi voinut kutsua vaikka Stariksi, mutta ei kutsuttu. Tallin seinätaululla se oli pelkkä ”1”, Eduardon puheissa joskus The Stupid One. Yhtä kaikki ja nimistään huolimatta se oli kiva ori – hyvin pistein kantakirjattu, vahva hyppääjä, ei huippulahjakas samaan tapaan kuin joku toinen hevonen, mutta sillä oli hyvä työteliäs asenne ja se oli kiva käsitellä.

”It was the only one I could afford”, mä virnistin. “Nah. It’s a nice horse.”

“Well, hopefully the foal will be involved in less accidents than her father”, Joe kohautti hartioitaan. “Let’s do this.”

Niinpä me ryhdyttiin hommiin, tai no, hevoset ryhtyivät. Laran kiima oli pahimmillaan tai parhaimmillaan ja Ykkönen hoiti homman kotiin, vaikka se ensikertalaisena sähelsi siihen malliin, että onnistuminen oli enemmän tuurista kuin taidosta ja tarkkuudesta kiinni.

”Stardom is most definitely not calling for this horse”, Joe puhisi, kun Ykkönen puoliksi hyppäsi ja puoliksi putosi alas Laran selästä.

Ehkä ei, mutta toivottavasti sen varsaa kyllä – ja toivottavasti se ja Lara olivat saaneet varsan edes aluilleen.
Tyhjän takia tehtynä matka Suomen ja Saksan välillä tuntuisi merkittävästi pidemmältä kuin jos muistona kaikesta tästä yhdentoista kuukauden kuluttua syntyisi pienen pieni tammavarsa. Olisi ollut niin helppoa, jos Laralle olisi voinut käyttää pakastetta, mutta yrityksistä huolimatta se ei ollut koskaan aiemmin tiinehtynyt niin enkä mä halunnut tuhlata aikaa toivomalla parasta.

Toki astutusmatka oli hyvä syy tulla käymään Riesenbeckissä, mutta mä olin korvat punaisina kuunnellut Joen siemenvitsejä niin monta päivää, etten taatusti jaksaisi tulla uusintayritykselle Saksaan asti, vaan katsoisin sille seuraavaksi orin vaikka taas Auburnista.

Josefina: Piipahdus III

1.-2.12.

Raapalesarja

Manchild 1.12.

"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.

Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.

Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.

Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.

Rasmus: Jouluvaloissa

Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?

Josefina: Piipahdus II

30.11.

Raapalesarja

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

Pomo ei anna Josefinan nynnyillä, ja miellyttävän Silverin kanssa se ei tunnu edes tarpeelliselta.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Josefina: Piipahdus I

27.-29.11.

Raapalesarja

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Rasmus: A baby issue

27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.

Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.

Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.

Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.

28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.

Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.

Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.

Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.

Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.

”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”

”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”

“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”