Joachim: Third Wheelin'

Kallassa 24.7.

”Ha. Funny.”
”What is?”
”You two taking part in this relative competition thing.”
”What about it?”
”Well – being related – you two dating…”
”Joe. Our horses are related. That’s what this show is about.”
”Yeah, yeah, but still.”

”Mä en kestä. Joachim on tavallistakin mahdottomampi.”
”Niinkö susta?”
”No eikö susta?”
”No, nyt kun sanoit…”
”Ehkä se on oikein pahassa puutteessa.”
”Josefina!?! Mitä hittoa?”
”Apua. Mä tiedän. Kamalaa.”
”Kiitos. En halua ajatella tuota.”
”Tiedän. Keskitytään vain kisaan.”

****

Joachimin on päästävä ostoksille, joten Josefina ja Rasmus vievät hänet Murronmaan ostarille. Joe kiskoo nuoret hissiin.
”We actually met here”, Josefina naurahtaa.
”What, in the shopping center?”
”Yeah”, Rasmus nyökyttelee. ”In this elevator.”
”Really? How did that go? Two Finns in one elevator.”
”Well, the elevator got stuck in between floors.”

Joachimista se on hulvatonta.

”Can’t say I haven’t been wondering how Rasmus ever scored a chick like you, or better yet, any girl at all.”
”Hey!”
”But that makes sense, locking him up in a small room with a female. Someone planed this, I’m telling you, knowing he would never see a naked —”
”Oh my god Joe, shut up! That’s horrible. You’re horrible.”
Joachim vaikenee, mutta hykertelee. Kukaan muu ei hykertele.

****

”Josie, I’ve been wondering.”

Joachimin ääni valuu Rasmuksen yksiön sohvalta sängylle ja Josefinan tietoisuuteen. Tyttö kohottaa pahaa aavistellen päätään ja katsoo ratsumestaria silmät epäluuloisessa sirrissä.

”What now?”
”You have a sister, am I right?”
”Yeah…”
”Older than you.”
”Umm. Yeah. A mother of two and happily married, I must remind you.”
Rasmus nauraa hörähtää Josefinan vieressä.
”Is she now? Someone might think happy marriages are but a myth”, Joachim virnuilee maireasti.
”Well”, Josefina aloittaa harkiten. ”You haven’t met her husband.”
”I am really not into men, although I can see why someone would be. We’re awesome.”
”Yeah, well, at least some of you.”
”Aw, thanks, Josie. But tell about this husband guy then. What’s so special about him?”
”Well, I don’t know, he’s just this… unreal old school romantic type, I guess. Would do anything for his family, great with kids, treats Vilhelmina like she’s the most precious creature that has ever walked the Earth, I mean, still, after all these years. They’ve been married for what, five years now and Johannes still gets her flowers every Wednesday and they have a romantic dinner every month and he writes her letters and, you know, stuff like that”, Josefina kertoilee ja huokaisee kattoon tuijotellen. ”So he’s basically the husband beyond perfection, I guess.”

Joe vislaa vähän ja kohottelee kulmiaan.

”So, no pressure, Rasmus. Her older sister already found the pot of gold, so to speak. Try and top that.”
Rasmuksen kurkusta kohoa hassu korahdus, jota säestää Josefinan kauhistunut ynähdys.
”Honestly, I’d probably freak out if he’d start spoiling me like that”, tyttö huomauttaa painokkaasti.
”What, why?” Joe kysyy kummissaan.
”I — I’d feel like I’d have to be or do something super special to deserve all that.”
”Josie, Josie… what is it with you thinking you’re never worth anything? Your sister doesn’t have a problem with that”, Joachim huomauttaa ja pudistelee hämärän keskellä päätään.

Josefinan suu napsahtaa kiinni, ja hetkeen hänellä ei ole mitään sanottavaa.

”It’s not that. It’s just — I just — I don’t need things like that, I don’t need Rasmus going overboard with ridiculous movie-romantic stuff.”
”Well then. What do you need?”
”I just… I need him.”

”Oh my poor old heart.”
”Oh, shut up. You made me say it.”
”Yeah, I kind of did, didn’t I? Is he blushing? I bet he’s blushing his face of.”
”Haha, I guess he really is”, Josefina kikattaa, ja hänen vierestään kuuluu vaivaantunutta tuhinaa ja peiton kahinaa, kun Rasmus piiloutuu sen alle.

”But kids, I guess it’s time to say good night. And… keep in mind this is a very small room. So please keep your hands where I can see them, or at least have the decency to wait until I’m sound asleep before you…”
”Oh my god.”
”... y’know, couple stuff. Hanky panky.”
”Rasmus, saako häntä mitenkään hiljaiseksi?”
”Tukehduttamalla sen yöllä tyynyyn.”
”Bangity-bang. La-la-looove making. Peeking in da panties. Discovering the caves.”
”Alan tosissani harkita murhaa. Joe, shut up or get out.”
”Oh, no need to get so sensitive, lover boy! I mean, I am the one sleeping alone on a crappy coach with nothing else than back pain waiting for me in my near future.”
”If it bothers you that much, Joe, I don’t know, like get yourself a wife.”
”Why would I do that? To get a headache in addition to the back pain? I ain’t stupid.”

Josefina: David & Rasmus

David
En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin Rasmus ei vaan koskaan myöhemminkään tule kutsutuksi mukaan Kajan Troy-hengailuihin. Ehkä siksi, että mä odotan Kajalta lupaa kutsua sen, eikä Kaja tajua vaan luulee että mä en vaan halua Rasmuksen tulevan.

Se loistaa poissaolollaan silloinkin, kun me istutaan joenrannassa terassilla, Kaja Troyn sylissä ja mä aika päissäni, koska mulle on tarjottu aivan liikaa juomia. Kaja on tarjonnut, ja Troy, ja David, jonka paljas käsivarsi hipoo mun omaani.

”Where is your boyfriend? We’ve never seen him”, se kysyy melkein mun korvaani kuiskaten. Tiedostan, miten lähellä sen huulet ovat.

Mä vetäydyn levottomana kauemmas, ja hetki särkyy.

Rasmus
Joku Davidin ja Troyn ystävä heittää meidät kaikki kotiin sinä yönä, ja mut on sullottu takapenkille oven ja Davidin väliin. Se ei puhu mitään, enkä mäkään.

Rasmus on tietenkin jo nukkumassa, mutta vaikka mä olen hiirenhiljaa, se huomaa mun tulleen kotiin. Se könyää sängystä keittonurkkaukseen, jossa mä lasken itselleni vesilasillisen. Tutut kädet kietoutuvat mun ympärilleni ja Rasmus on unenlämpöinen ja paras.

”Oliko hauskaa?” se mumisee, ja mä rakastan sitä karheutta, joka sen ääneen tulee, kun se on juuri herännyt.
”Mm. Ensi kerralla sunkin täytyy tulla.”
”Nytkö se tyyppi on virallinen?”
Mä mietin Davidia, vaikka Rasmus tarkoittaa Kajan Troyta.
”Tiedä siitä.”

Rasmus: Loon

Nuoret hevoset hyppäävät ensimmäiset kisansa heinäkuussa Loonissa, jossa me lähdetään käymään päiväseltään. 

“Loon, what a great place for loony youngsters to start their showjumping career”, Joe veistelee.

Loony on aika rumasti sanottu Pikistä, joka on hirveän kiva, ja Grimistä, joka ei ole niin kiva mutta hyppää järjettömän hyvällä tekniikalla. Mun on määrä kisata jälkimmäisellä, ja täytyy myöntää, että mä olen tyytyväinen siitä että Loonin kisat eivät ole järjettömän suuret ja matkassa on vain mä, Josefina ja Joe.

Kaja on jostain syystä tykästynyt Grimiin ja Grim vähän myös Kajaan, ja mä tiedän että tyttöä ärsyttää se että nimenomaan mut on laitettu hyppäämään sen lemmikillä suhteellisen usein viime aikoina. Mun puolesta Kaja saisi ihan mielellään ratsastaa Grimillä munkin edestä, mutta koska Kaja ei juurikaan kisaa ja mä taas en juuri muuta teekään, niin mä sitten hyppään ja Kaja kyräilee.

“This horse is a pain in the ass”, Joe sanoo mulle, kun mä palaan rataantutustumisesta sen ja Grimin luo. “Literally. Bit me again.”

“Grim”, mä nuhtelen raudikkoa. “You should behave. And jump well.”

Grim heilauttaa korviaan ja mulkaisee mua silmänvalkuaiset välkkyen, mutta kai se kuuntelee, sillä se tekee ikäisekseen tasaisen ja helpontuntuisen puhtaan radan ysikympissä ja saa mukaansa rusetin. Pikillä ja Josefinallakin menee mukavasti, vaikka ne ottavat yhdestä hallintavoltista neljä virhepistettä. Pomo olisi tyytyväinen molempiin. 

Kun me iltamyöhällä palataan takaisin kotitallille, Kaja on vielä lakaisemassa käytävää. Se on putipuhdas jo valmiiksi, joten mä arvaan, että Kaja on odotellut Grimiä kotiin ennen asunnolleen painumista. Sen terävä katse pehmenee vähän, kun se huomaa ruusukkeen Grimin harjakassiin kiinnitettynä, ja ehkä se jatkossa suhtautuu mun ja pikkuorin yhteisiin hyppytreeneihin ja kisareissuihin vähän suopeammin. 

Josefina: Troy

Mä ehdin ajatella, että ei Kajalle kelpaa ikinä kukaan, kun se sitten intoutuukin kaulailemaan yhden tyypin kanssa. Tyypillä on kaverikin, sellainen ihan sympaattisen oloinen David, ja se raukka joutuu tyytymään mun vähäpätöiseen seuraani kun sen ystävä lipuu yhä vankemmin Kajan lumoukseen.

David on mukava, mutta mä olen ujo ja tylsä, ja mun käy tyyppiä sääliksi kun me istutaan yhä pidempiä aikoja hiljaisuudessa. Enpä mä silti osaa sille hauskemmaksikaan seuraksi muuttua, tuntemattomalle miehelle, mutta ilmeisesti Davidin ystävä osaa olla Kajalle vähän parempaa viihdettä. Sitä Troyta me nimittäin nähdään myöhemminkin — ja Davidia vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.

On musta vähän outoa hengailla nelistään.

Josefina: Hyvillään & Kehitystä

Hyvillään
Pomo on mukana kisamatkalla. Mä tunnen sen silmät jatkuvasti selässäni, hevosen ohjia pitelevissä käsissäni, jalustimilla lepäävissä jaloissani - ihan kaikkialla (mutta ei sillä tavalla). Se saa mut keskittymään ankarammin kuin koskaan, vaikka se ei sano mitään. Mä teen hyvän radan Ismolla, vaikka se ottaakin yhden yllättävän puomin, ja vielä paremman Ruulla, ja sitten mä kiipeän Pupun selkään.

Se räjäyttää pankin. Seitsemänvuotias tamma hyppää paremmin kuin ikinä, ja musta tuntuu, että mä olen täydellisesti tilanteen tasalla.

Endorfiinihuuruissa mä olisin valmis suutelemaan Rasmusta intohimoisesti kaikkien nähden, mutta en sentään pomon. Se saapuu meidän viereen ja sanoo:
"Good job, Josephine."

Mä hymyilen entistäkin onnellisempana.

Kehitystä
Yksi mun rohkeimmista operaatioista kesän aikana liittyy oppimiseen, mutta ei esteratsastukseen eikä edes hevosiin. Mä päätän opetella saksaa niin paljon kuin ehdin, ja Joesta on hirvittävän hauskaa järjestää mulle oppituokioita. Joskus se ottaa mut mukaan kauppareissuille tai muihin sellaisiin arkipäiväisiin tapahtumiin ja pakottaa mut asioimaan puolestaan.

”You’re a quick learner”, se kehaisee joskus, kun mä olen tilannut ravintolassa kömpelösti ruokaa sille, Rasmukselle ja itselleni.

Sitten se koiranleukailee hilpeänä Rasmukselle:
”If she is both the looks and brain in your relationship, what does that make you?”
”Muscle?” Rasmus ehdottaa hetken mietittyään.
Joachim nauraa makeasti, hörähtää ”yeah right” ja iskee mulle silmää.

Josefina: Granni ja pitkä vesi

Josefina yrittää itse

Mun hevoseni ei ole koskaan pelännyt minkäännäköisiä esteitä, eikä se ole tainnut ikinä myöskään kieltäytyä hyppäämästä, vaikka este olisi ollut kuinka riemunkirjava tai ponnistuspaikka miten huono tahansa. Pitkälle vesiesteelle se kuitenkin vetää järjestään liinat kiinni. Musta tuntuu, että mä olen yrittänyt huijata sitä yli vesiesteestä jo puoli päivää, kun mä lopulta vaan uuvahdan kesken.

”I can’t!” mä julistan. ”It’s not happening. She won’t jump.”

En muista milloin olen ollut yhtä turhautunut kuin nyt. Olenko ikinä? Sen turkasen tunteen rohkaisemana mä ratsastan aitaan nojailevan Joen luo.

”Joe, I need your help with this stubborn horse”, puuskahdan. ”Please.”

Joachim miettii hetken ja nyökkää sitten.

”Alright, I’ll ride her first thing tomorrow.”

Granni pistää Joen hikoilemaan

Näyttää siltä, että Granni on voitolla. Härkäpäisesti se esittää Joellekin mielipiteensä epäilyttävästä, typerästä pitkästä vedestä, joka on sijoitettu kentän keskelle, minne se ei todellakaan Hänen Korkeutensa mielestä kuulu. Mä olen vähällä luopua toivosta. Ilmeisesti mun ei auta muu kuin toivoa, ettei me koskaan jouduta sellaisiin kisoihin, joissa Grannin pitäisi pyörtää periaatteensa. Onneksi vettä ei näe usein, ja tuskin koskaan meidän tasolla, sillä mä pidän itsestäänselvänä että en mä Grannin kanssa koskaan metrikolmeakymppiä ylemmäs kipuakaan.

Aluksi Joachim nauraa Grannin kieltäytymisille. Vähän hupaisiahan ne ovat, sillä Granni tekee ne mahdottoman flegmaattiseen tyyliin. Se ei tosiaankaan näe vaivaa ja yritä kieroja liukupysähdyksiä, vaan yksinkertaisesti hiipuu löysän käynnin kautta pysähdyksiin riippumatta siitä, miten Joachim sitä eteenpäin patistelee.

Hetken näyttää siltä, että mun hevonen todella on itsepäisempi kuin Joe, mitä mä en pitänyt edes etäisesti mahdollisena lopputulemana.

Joe pistää Grannin hyppäämään

Onneksi Joachim on kuitenkin lievään hulluuteen saakka sitkeä ja periksiantamaton. Silkalla luovuttamattomuudellaan se lopulta päihittää Grannin. Tamma alkaa jo näyttää todella kyllästyneeltä typerään vesileikkiin, ja ehkä se siksi sitten päättää loikata vetelästi yli vedestä.

Ylitys ei tietenkään ole puhdas. Mua itkettää ja naurattaa, kun mä katselen hevostani, joka läiskäyttää takajalkansa vesiesteeseen kuin ilmaistakseen vielä viimeisen kerran, että tämä homma ei ole lainkaan sitä varten. Granni pompahtaa sitten äkäisesti poljeskellen Joen pyörivät silmät ja saksankielinen jupina kertovat kaiken oleellisen siitä, mitä mieltä se mun luuskastani sillä hetkellä on.

Sen jälkeen Granni ei enää jaksa palata vastarannalle kiiskeröimään. Se leiskauttaa pari kertaa yli vesiesteestä ja vaikuttaa yhtäkkiä siltä kuin olisi koko ikänsä tehnyt niin.

Josefina: Koti-ikävässä

Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.

"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.

En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.

Rasmus & Metti: Puhelu Suomesta

Taustalukemista: Auburn Weekly

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*
Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*

Josefina: King Jules

Yksissä kisoissa mä tapaan ohimennen vanhan tutun, joka saa mut unohtamaan, että mä en enää ole 17-vuotias teinityttö. Ensin mä kuulen äänen, sen saman satiinisen puheenparren, sileän ja viileän. Sitten mun pääni kääntyy seuraavan esteen sijaan tutun, narahtavan naurahduksen suuntaan. Me ollaan kävelemässä rataa Rasmuksen kanssa, ja Rasmus pohtii ääneen optimaalista askelmäärää eräällä linjalla, mutta mä unohdun pälyilemään varhaiskeski-ikäistä ranskalaista esteratsastajaa, joka näyttää ihan samalta kuin ennenkin.

Jules on kuin kuningas seurapiirinsä keskellä. Minne ikinä se meneekin, sillä on aina hännystelijöitä mukanaan. Se on vähän kummallista, sillä Jules ei ole mikään miellyttävä persoona; se on äkkipikainen, kuohahteleva ja pikkumainen. Toisaalta se osaa olla myös aivan tavattoman hurmaava niin halutessaan, ja se on sikarikkaasta hevosurheiluperheestä ja siksi kai hyödyllinen tuttavuus niin monien mielestä.

”... vai mitä luulet?” Rasmuksen puheen loppuosa leikkaa tiensä mun tajuntaan, ja vähän liian myöhään mä huomaan sen pysähtyneen. Tömähdän hölmönä vasten poikaystävääni ja horjahdan sitten taaksepäin. Räpsyttelen ripsiäni kuin vähä-älyinen.
”Mitä?” mä kysyn.
”Että moni varmaan ottaa tässä kohtaa riskin ja tekee kuusi askelta, mutta jos ei tule paljon puhtaita ratoja niin voi olla järkevää mennä seitsemällä”, Rasmus selostaa kiltisti uudestaan, ja näyttää siltä kuin se yrittäisi olla kurtistamatta kulmiaan, muttei aivan onnistu.
”Niin”, mä sanon ja nyökyttelen. ”Niin kai. Jos starttaa loppupäässä niin sittenhän sen näkee, mitä kannattaa… hmm.”
”Aika tekninen rata”, Rasmus arvioi, ja mä vähän luulen, että se tahtoo sanoa, että munkin pitäisi keskittyä radankävelyyn.
”Niin. Niin kai”, mä sanon taas ja vilkaisen Julesia, joka kävelee seurueineen läheltä ohi.

Jules ei tietenkään muista, kuka mä olen. Enhän mä sille koskaan mitään muuta ole ollutkaan kuin yksi harjoittelijoista, joita siitä oli ja on varmasti vieläkin ilo pitää varpaillaan. Julesia on aina ollut mahdoton miellyttää, mutta kaikkien pitää silti yrittää. Muuten päätyy kurimukseen. Oikeastaan, mä oivallan silloin, Jules ja sen ympäröivää maailmankudelmaa vääristävä vaikutus muistuttaa mua äidistä.

Mulle tulee yhä vieläkin varautunut olo, kun mä näen sen sliipatun, omahyväisen hymyn, vaikkei sitä ole mulle suunnattukaan. Kamala, kamala ihminen, mä ajattelen, ja yritän sysätä tyypin herättämän kurjan fiiliksen visusti syrjään. Mä käännyn taas Rasmuksen puoleen ja väläytän sille hymyn. Hipaisen sormillani sen kämmenselkää, niin kuin mulla on joskus tapana, ja suuntaan kulkuni mittailemaan seuraavan linjan väliä. Siellä mä kohtaan Joachimin, joka on sekin tullut omia aikojaan tutkailemaan rataa.

Jules seurueineen kiinnittää Joenkin huomion. Se tuhahtaa vähäsen ja esittelee mulle huolettomasti oman mielipiteensä tyypistä:
“A well-known ass, he is.”

Multa karkaa tahaton naurahdus.
“I know”, myönnän. “He’s a bully.”
“He’s a disgrace to the sport, if you ask me”, Joachim tuhahtaa vähän synkeänä, mutta kohauttaa sitten olkiaan. “But the guy has all the money in the world so he can keep acting like a spoiled toddler. The rest of us… we just have to behave ourselves and work like crazy.”

Rasmus on ehtinyt meidän luokse ja tyrskähtää vähän.

“What”, sanoo Joe lakonisesti.
“Nothing.”
“I am a hard worker.”
“Yep.”
“And I do know how to behave like a total gentleman.”
“Mm-hm. Yeah.”
“... but where’s the fun in that.”

Mä kuuntelen Joen ja Rasmuksen hyväntahtoista naljailua ja mietin helpottuneena, että onneksi koko hevosala ei sentään ole aivan läpeensä mätä. Kun me aletaan valua radankävelystä takaisin hevostemme luo, mä kerron Rasmukselle:
”Toi tyyppi tuolla — toi Jules — mä olin sen suvun tallissa harkkarina lukioikäisenä. Se oli ihan hirveä pomo. Ihme, että jaksoin sen koko puoli vuotta!”
”Ai? Kuulostaa nihkeältä.”
”Niin, mutta nyt kun mä mietin asiaa… jos mä kestin Julesia koko harkkarisopparin ajan, mähän kestän ihan mitä vaan.”
Rasmus naurahtaa ja rutistaa mun käsivartta hyvin kevyesti, hellästi.
”Mä olen ehkä kuitenkin aika rohkea”, sanon iloisesti tarttuessani Ruun ohjiin. ”Ja nyt mä menen ja hyppään metrineljääkymmentä.”
”Hyppää hyvin”, Rasmus kannustaa.
”Kunhan hyppään”, naurahdan, ja vaikka varovainen pessimistirealisti mussa sanoo, että eka sen tason startti Ruun kanssa voi mennä miten vaan, jokin omituinen uusi ääni vastaa sille kannustavampaan sävyyn: mä ylitän itseni jo sillä, että mä uskallan startata, ja muille mulla ei ole mitään näytettävää. Ei edes oman-elämänsä-kuningas Julesin kaltaisille muita lannistaville ilonpilaajille.

Myyntihevoset 6-7

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

Aiemmista myyntihevosista kotia vailla vielä hannoverori Arrax.

06 zang-o. Howudoin Z VARATTU
i. Heylook Z (ii. Hallo Z, ie. Luliana van Locke)
e. Nancy Tullebrook Z (ei. Namaste Z, ee. Tiffany Tullebrook Z)

4-vuotias mustanruunikko soma hurmuripoju.
Luonnekuvaus
Voi pieni Howdy. Nimi luo mielikuvan flirttiherkästä maskuliinisesta tummasta komistuksesta, ja sitten todellisuus on piirteiltään ponimainen, nuoruudenhontelo pikkuinen puoliverinen, jolla on totinen luonne. Howdy on ihana, vaikka Frendit-referenssi meneekin siinä ihan metsään. Se on käsiteltäessä kiltti ja mutkaton, ja onhan se söpö. Pienikokoinen nuori ori on ahkera ja pohdiskelevainen puurtaja, joka yrittää parhaansa mukaan aina ratkaista sille osoitetut tehtävät. Howdyssa tuntuu olevan paljon luontaista esteälyä; se ei oikeastaan tarvitse kovinkaan paljon tukea ratsastajaltaan, vaan nuoreksi hevoseksi sen voi ratsastaa esteille melko huolettomaan tapaan.

07 trak-t. Araminta
kasv. Elbenstall, Pillnitz, Saksa
i. Zaffre van May (ii. Van Kristo, ie. Zamaylinga)
e. Ailsa (ei. Figur, ee. Artemesia)

Pähkinänkuoressa
4-vuotias ihana estealoittelija, miksei kenttäheppakin. Ulkoiset speksit: Siro, noin 170-senttinen (ehkä hivenen alle) silakanmallinen tummanrautias. Ystävällinen ilme, paitsi inhokkilajitovereiden läsnäollessa.

Taustatarina
Araminta on palannut sinne missä se syntyikin: alkuperäiseen kotimaahansa Saksaan. Välissä se ehti olla vuoden, vähän toista Suomessa, ja se oli Rasmuksen työnantajalla myynnissä. Hanni Koistinen sopi tammasta kaupat, jotka kuitenkin purkautuivat koeajan puitteissa. Araminta ei ole ihan jokaiselle sopiva hevonen, sillä sillä on herkkyyttä ja luonnetta, jota ei kotitarjokkaassa sitten kuitenkaan katsottu hyvällä. Pikkutamma palasi Hannin pihaan, ja mietteliäänä Hanni soitti Rasmus Alsilalle ja pyysi palvelusta. Araminta matkasi kuljetusfirman trokaamana Riesenbeckiin ratsastettavaksi ja myytäväksi. Jospa Keski-Euroopan markkinoilta löytyisi herkkäsieluiselle hevoselle ymmärtävä omistaja - ja olisipa ulkomaille karanneesta ratsuttaja-Rasmuksestakin taas jotakin hyötyä Hannille.

Hanni Koistinen kertoo hevosesta
Tämä on miellyttävä hevonen! Aika rohkea nuori, mutta riittävän nöyrä tajutakseen, että aina ei voi paahtaa täyttä vauhtia. Araminta on kevyin avuin ratsastettava hevonen, ja se käpertyy helposti kuolaimen alle ja on vielä vähäsen sellainen nuoruudenvaappuja, mutta aivan takuulla tästä saa asiallisen kilpapelin tai laadukkaan harrasteratsun. Vähän epäilen, että tässä on kuitenkin hitusen turhan paljon verta, menoa ja meininkiä aranpuoleisille ratsastajille. Aramintalla on kohtalaisen mukavat liikkeet ja jotenkin sellainen vikkelänketterä hyppy. Isähän sillä on kovasta hyppysuvusta, niin että eikö tämän nyt voisi saada nostettua kansallisiin huippukinkereihin - hmm, ehkä. En lupaile kyllä, mutta kokeillahan aina kannattaa.

Hevosen nurja puoli on sen äkäisyys joitakin lajitovereita kohtaan. Kyllä vain! Aramintan ystävällinen ilme kääntyy heti kiukkuirvistykseksi, jos liian läheltä kulkee hevonen, jota se ei voi sietää silmissään. Se ei lämpene hevoskavereille kovin äkkiä, mutta se ollaan meillä saatu viihtymään rauhallisen ruunan seurassa tarhaillessa. Siihen se kiintyi jotenkin ihan välittömästi. Kai tämä on vähän sellainen joko-tai-hevonen. Ihmisiin se suhtautuu valoisan uteliaasti.

Josefina: Kajan assistentti

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

Josefina: Joe + Aliisa = ??

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä vain siksi, että mä viskasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.

“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).

“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.

“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.

“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.

Rasmus: Oberon

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän me pyöritellään pääsääntöisesti samoja hevosia. Ei tietysti koko aikaa eikä joka kisoissa, mutta yhä säännöllisemmin mä löydän itseni Ladyn, Lätsän, Donovaninkin satulasta Branin lisäksi. Niiden kanssa yhteistyö toimii ja tuntuu kivalta, ja kun tuntuu kivalta, menestystäkin seuraa joskus.

Siitä huolimatta mä tykkään kyllä oikeastaan kaikista tallin hevosista, ainakin niistä joita mä voin ratsastaa, osa kun on mulle vähän pieniä. Oikeastaan kaikista, paitsi Oberonista.

Oberon on ihan kiva hoidettava ja ihan lahjakas hyppääjä, koluaa seitsemänvuotiaana helposti 140-ratoja hyvänä päivänään. Ongelma on vain siinä, että Oberonilla on hyvin harvoin hyvä päivä, ja silloin kun ei ole, se on törkeän vaikea saada hyppäämään yhtään mitään.

Pomo ei ole kovin kiivas ihminen - enää, mä olen oppinut Joelta - eikä suuttuminen ole sille kovin tyypillistä. Jos tarvetta on, pomo sanoo tiukasti ja osaa myös ilmaista pettymyksensä, mikä tietysti tuntuu vieläkin kurjemmalta, mutta useinkaan se ei suutu, mullekin koko kesänä vain kerran. Se ainokainen kerta liittyy juuri Oberoniin.

Mä ratsastan sen ensimmäisenä yksi aurinkoinen heinäkuinen aamu. Joe on vienyt Josefinan ja Kajan radalle laukkaamaan nuorilla hevosilla, joten koko iso kenttä kirkkaanvärisine esteineen on mun käytössä. Mun mieli vaeltaa jo tulevissa hevosissa: Branissa, joka hyppäisi tänään sarjoja ja Divissä, jonka ratsastaisin sileällä.

Oberonille haaveilu ei sovi, ja se kieltäytyy säännönmukaisesti hyppäämästä ihan tavallista, sille pientä okseria lävistäjällä. Kolmannen kiellon jälkeen mä napautan sitä raipalla ja kun se pomppaa takasilleen kääntyen samalla 180 astetta ympäri, mä havaitsen pomon saapuneen kentän laidalle.

“Rasmus, I don’t like what I’m seeing”, se ilmoittaa kovaan ääneen. “You leave him completely alone before the jump. No wonder he’s telling you he won’t go.”
“But he’s –“ mä aloitan kiukkuisena, mutta pomo keskeyttää mut huiskauttamalla kättään ja lähtee kipittämään aidalta meidän luo yllättävän nopeasti ollakseen niin vanha.
”Don’t you dare blame the horse”, se murahtaa. “It’s you who’s not concentrating. You cannot throw away the reins and hope for the best with a sensitive horse like this. Might work with your Bran, but not with this one.”

Mä en aivan taatusti heitä ohjaa pois ja toivo parasta, joten mua alkaa ärsyttää paitsi Oberon myös pomon mesoaminen. Mä olen myös lukevinani rivien välistä kritiikkiä Brania kohtaan, mikä ei suoranaisesti auta. “I’m not throwing –“
”I’m old but not blind”, pomo keskeyttää. “Stop talking and start jumping.”
Mä nielaisen jonkun eittämättä tyhmän ja kitkerän kommentin ja käännän Oberonin ympyrälle. Hevonen aistii mun kireyden ja vaikka se suostuu nostamaan laukan, se valuu pysähdyksiin jo monta askelta ennen estettä. Mun tekisi mieli huitaista sitä raipalla, mutta en kehtaa, joten puuskahdan vain syvään ja synkästi.

”Concentrate!” pomo huutaa ja mä näen että sen tekisi mieli huitaista mua raipalla.
”I’m trying”, mä vastaan hiiltyneenä.
”Not hard enough. Clearly”, se sanoo ja viittoilee mua laskeutumaan satulasta. ”Get down.”

Sitten se kapuaa itse satulaan ja pistää laukaten mun katsellessa, ja Oberon tietysti hyppää kuin Milton eikä näytä hetkeäkään siltä, että aikoisi kieltää. Hemmetin hevonen.

”See?” pomo sanoo hypättyään alas ja työnnettyään ohjat takaisin mulle. ”You just need to ride better than that. No excuses. I don't want to see that kind of riding anymore.”

Sitten se lähtee saapastelemaan pois kentältä eikä ole todistamassa, kun mä muutamaa minuuttia myöhemmin saan kuin saankin tapeltua Oberonin yli esteestä. Sen enempää mä en jaksa sen kanssa vääntää, joten lopetan koko treenin siihen.

Iltaan mennessä sekä mä että pomo ollaan lauhtuneita. Silti mä en edes ihmettele, kun se meidän istuskellessa porukalla terassilla ilmoittaa, että mä oikeastaan voisin kisata Oberonilla seuraavana viikonloppuna. Kuulemma se tekisi mulle hyvää. Mä nielaisen alistuneen huokauksen ja toivon, että pomo on oikeassa ja mä oppisin kolmessa päivässä ratsastamaan.