Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten
me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä
hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo
useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää
hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä
ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.
Kuten
Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”
Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen
vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja
Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja
Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi
päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä
Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse
kutsui Stariksi.
(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo
jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)
”Oh, and I’ve
sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti
noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”
“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo
ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että
Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos
olisi ostanut pomolta hevosen.
Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti
ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli
tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti
tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin,
ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.
Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja
viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu
oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani.
Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja
satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän
jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui
vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.
”You should
pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before
the competition.”
“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai
oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.
”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka
puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä
päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain
syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.
Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä
se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.
Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä
tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin
laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä
en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita
tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta
toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti