Sitten me ollaan taas Saksassa – minä ja Josefina, Joe ja pomo, Kaja ja Linus, Ed ja Merit Kalda. Kaikki on äkkiseltään hyvin samanlaista kuin viime kesänä, ja joinain hetkinä - aikaisina aamuina unen ja valveen rajamailla, Ladyn satulassa, lähikuppilassa Joen kanssa – tuntuu kuin me ei tässä välissä oltaisi koskaan palattukaan Suomeen.
Uusi matkaseuralaiseni Carri on pomon mieleen, ja se selvästi kiinnostuu kuullessaan, että ori on Josefinan perheen kasvatti. Pomo lupaa hypyttää meitä heti alkuviikosta, kunhan hevoset saavat ensin pari kevyempää päivää matkan jäljiltä. Rivien välistä mä kuulen, ettei pomo ole aivan sataprosenttisen tyytyväinen siihen otteeseen, jolla mä jumppailen Carria kentällä, ja epäilemättä se haluaa laittaa mut jotenkin ruotuun pitkän ja pimeän talven jäljiltä.
Denise on myös Saksassa, ja se taas ei tunnu toisinnolta viime kesästä vaan vuodesta 2012. Denise on kasvanut, mutta ei juuri muuttunut, ja mä mietin pelonsekaisin tuntein mitä se ajattelee musta – olenko mä muuttunut (olenhan)? Vaikka mun ja Denisen juttu ei päättynyt hyvin lähinnä musta johtuvista syistä, se suhtautuu muhun kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut, ja vaikuttaa siltä että Josefinastakin se vaikuttaa mukavalta. Sellainen Denise on/oli – ystävällinen ja kohtelias, mutta myös älyttömän hauska ja aina hyvää seuraa, ihminen joka ei jaksanut murehtia turhasta, kun saattoi olla pienistä asioista onnellinen. Ehkä senkin piirteen takia se ei viitsinyt olla mulle kärttyinen, vaikka mä olisin taatusti ansainnutkin sen jopa näin kahdeksan vuoden jälkeen.
Silti mä olen salaa tai vähemmän salaa todella tyytyväinen, kun Denise jatkaa sunnuntaina matkaansa.
”Well, that was fun while it lasted”, Joe sanoo ja läiskäyttää kätensä mun hartialle, kun me Denisen kurvattua tiehensä suunnataan kohti tallia. ”But still, gotta say that you were a funny duo. Josie is more your type.”
”Yeah”, mä myönnän yksisanaisesti, enkä sitten osaa sanoa muuta. Epäilemättä Joe on oikeassa, ja mä ainakin olen tyytyväinen siihen, miten asiat loppuviimein menivät – vaikka ehkä jonkun lapsellisen katoamistempun olisi voinut jättää tekemättäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti