Ihan vasta oli ollut kesäkuu, ja matka Saksaan oli häämöttänyt vasta edessäpäin. Josefina oli ratsastanut hevostaan sileällä niin säntillisesti kuin oli osannut ja kenttä oli pölissyt. Granni ei ollut ollut letkeä, ei aluksi, mutta Josefina oli notkistellut, maanitellut, houkutellut, välillä vähäsen käskenyt ja sitten kannustanut, kiittänyt ja lopulta alkanut huomata onnistuvansa. Lopuksi Granni oli liikkunut hyvin.
Nytkin Granni liikkui hyvin, ja kenttä pölisi, mutta Saksan sijaan tulevaisuudessa odotti jälleen Suomi. Oli sekopäistä, kuinka nopeasti viikot vierähtivät. Kuukausi pomon luona oli kuin yksi sujuva siirtymä ravista laukkaan: suunnitelma, valmistelu, toteutus. Ja noin vain se oli ohitse.
Josefina kietoi pusakkaa tiiviimmin ylleen. Tuulenpuuska enteili sadetta, ja aloillaan seistessä tuli herkästi vilu. Josefina seurasi ratsukkoa katseellaan ja odotti ensimmäisiä pulleita sadepisaroita tipahtavaksi.
"Bra, Linus", Josefina kehui. "Hon ser ju riktigt fint ut. Hur känns det nu?"
"Å, jag är nöjd över att hon är så pass mycket lättsammare nu", Linus vertaili tuntemuksiaan ratsastuksen alkuvaiheeseen.
"Du har gjort något rätt där uppe, hörru", Josefina vahvisti hyväntuulisesti virnistäen ja sai vastaukseksi naurahduksen, joka oli jotakin vaivaantuneen ja ilahtuneen väliltä. Teki hyvää voida antaa Linukselle kiitosta hyvin tehdystä työstä. Pojan siirtäessä Grannin lopulta käyntiin ja antaessa sille ohjaa kumpainenkin näytti rennolta ja tyytyväiseltä oloonsa. Dierkin hevosenhoitaja oli taitava ratsastaja; ei sentään mikään maailmanluokan tähti, mutta taitava kuitenkin.
Josefina antoi myöten uteliaisuudelleen. Reissu läheni vääjäämättä loppuaan, ja ellei hän kysyisi nyt, kuka tietää tulisiko toista tilaisuutta koskaan. Josefinalla oli omituinen tunne, ettei Linus tekisi elämänmittaista työuraa Dierk Mayerin palkkalistoilla. Sitä ajatusta seurasi selkäpiitä karmiva tiedostamisen hetki: pomo ei myöskään eläisi ikuisesti. Tyttö karisti mietteen mielestään ja keskitti pohtivaisen katseen Linukseen.
"Vet du", hän aloitti. "Jag är lite nyfiken. Du är ju en skicklig ryttare."
Linus ei puhua pukahtanut mitään, ja yhtäkkiä Josefina ei aivan tiennyt, kuinka jatkaa. Oli olemassa vaara, että hän sohi nyt aihepiiriin, joka ei kuulunut hänelle. Uteliaisuus ei ollut sama asia kuin oikeus tietää, Josefina ymmärsi sen hyvin, mutta ellei koskaan kysynyt, jäi myös lähes takuuvarmasti ilman vastauksia.
"Har du nånsin tävlat?" Josefina kysyi.
"Nej", kiisti Linus, ja kotvan Josefina kuvitteli keskustelun päättyvän siihen, ennen kuin poika yllätti ja päätti jatkaa: "Jag tränade dock dressyr i några år med min hyreshäst hemma i Linköping."
"Varför Dierk Mayer då?" Josefina sukelsi suoraan asiaan. "Skulle det inte vara intressantare att jobba för nån dressyrsguru?"
Linus kohautti olkiaan.
Sitten kumpikaan ei enää puhunut. Kuului vain Grannin kavioiden tömähtely kentänpohjaa vasten ja terävien tuulenpuuskien puiden lehdistöstä kirvoittama kahina. Sade alkoi vaivihkaa ja hiljaa, ja se kai toimi viimeisenä merkkinä. Kolmikko siirtyi sisätiloihin.
"Pappa tycker att det är en sak att gilla hästar och ett annan att vara en dressyrbög."
Josefina oli vähällä kävellä ohi Grannin kesäkarsinasta, niin häkeltynyt hän oli Linuksen äkillisestä puheenvuorosta. Sitten hän seisahtui ja puntaroi sanoja, jotka saivat hänen sydämensä keikahtamaan nurin. Linus oli jo alkanut avata Grannin suitsien solkia ja näytti tekevän niin täysin muina miehinä, mutta leuan seudulla oli aavistus kireyttä eivätkä pojan liikkeet olleet yhtä rennot kuin yleensä hänen toimiessaan hevosten kanssa.
Mahtoi sattua: tulla torjutuksi sellaisena kuin oli.
"De har ju inte alltid rätt", Josefina huomautti. "Pappor." Tuntui falskilta sanoa niin, sillä tytön omassa elämässä läsnä oleva isä ei tehnyt virheitä koskaan eikä ollut väärässä. Katsellessaan Linusta ja miettiessään tämän isää Josefina oli tolkuttoman onnellinen omastaan. Arne oli paras isä maailmassa. Arne hyväksyi ehdoitta koko lapsikatraansa kaikkine kummallisuuksineen, Alexanderinkin, eikä Josefina voinut olla ajattelematta, että mahdollisimman monella olisi kuulunut olla juuri sellainen isä kuin hänellä itsellään (äidistä sen sijaan saattoi olla montaa mieltä).
Hänen sanansa, olivat ne sitten kuinka falskeja tahansa, kirvoittivat kuitenkin kiitollisen hymyn. Linus näytti hauskalta kun se hymyili, ja Josefina oli iloinen saadessaan sen aikaiseksi.
"Josie", kuiskasi Joachim yhtäkkiä suoraan Josefinan korvaan.
"Skit!" Josefina vinkaisi sydänjuuriaan myöten säikähtäneenä.
"Language, young lady", Joe torui keskustelun, jota ei millään ollut voinut ymmärtää, jatkoksi sopivasti isällistä nuhtelua imitoiden.
"You scared -"
"- the shit out of you? No shit. I noticed."
"So it's okay for you to -"
"- curse, yes, of course. I am a lost cause after all. But 'ey, you, me, town, beer, now."
"Me and you? The two of us? Wouldn't that be weird", Josefina naurahti epäuskoisena.
Joachim katsoi häntä niin kuin ainoa kummallinen asia olisi ollut se, että Josefina piti ajatusta heidän kahdenkeskisestä kaljoittelustaan omituisena. Heleä puna alkoi kohota Josefinan poskille, vaikka hän kuinka härkäpäisesti hokikin itselleen, ettei ollut mitään syytä nolostua. Sitten Joe päästi hänet piinasta.
"Nah, your boyfriend is already on board. And Linus, you should come, too."
Linus kuitenkin kieltäytyi mitä kohteliaimmin ja vakuutti Josefinalle huolehtivansa Grannista. Seuraavaksi Josefina huomasi olevansa Joen marssittamana matkalla kohti miehen maantiepölyn väristä autoa (joka saattoi oikeasti olla naamionsa alla maastonvihreä, tai ehkä tummansininen; Josefina ei muistanut), jonka luona Rasmus jo odotti. Ei hyödyttänyt huomauttaa, ettei hän aivan ollut kaupunkivaatteissaan, sillä kyllä se oli menoa nyt.
Toisaalta... Oli heinäkuun loppu, ja kuljettuaan viimeiset viikot lähes kellon ympäri ratsastushousuissaan Josefina ei oikeastaan enää jaksanut itsekään piitata siitä, jos joku Riesenbeckin säntillisen siivolla keskustaksi kutsuttavalla alueella katsoikin heitä karsastaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti