Josefina: Ahvenanmaa

Laivan kannella kalja tarjoiltiin muovituopissa kauniilla, merellisellä auringonlaskulla höystettynä. Auringonlaskua puolestaan kirpeytti puuskittainen merituuli, joka sai ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Vaatetukseni oli auttamatta liian kevyt sellaisiin olosuhteisiin, mutten valittanut, sillä juuri sillä hetkellä olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Taakse oli jäämässä taas yksi hyvä kesäreissu ja edessä häämötti kilpailukauden yksittäinen päätavoite; Power Jump oli jälleen aivan nukahtamisen ja uuden heräämisen päässä. Parasta oli, että vaikka jännitys välillä puraisikin, se ei tarrannut sillä tavalla halvaannuttavasti ja kaiken voittavasti kiinni, ettenkö olisi kyennyt elämään sen kanssa.

"Ahfvennamma", Joachim äänsi pontevasti.
"Ahvenanmaa", korjasi Rasmus kärsivällisesti jo noin kymmenettä kertaa.
"Aavehanamah -- blah, fuck it. You and your crazy Elvish language. And blimey, dude, when are you going to notice that your girl is freezing?" Joachim tuhahti mukamas kiukkuisena. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan uskoa, että se olisi oikeasti suutahtanut suomen kielelle tai Rasmukselle tai mulle tai oikeastaan yhtään millekään asialle koskaan elämässään.

Rasmus mun vieressäni hätkähti vähäsen ja käännähti katsomaan mua. Katsoin takaisin ja nautin auringonlaskun lämpimistä sävyistä, jotka raidoittivat mun poikaystävän hiuksia ja täplittivät silmiä. Komeat kasvot suorastaan huusivat suudelluiksitulemista, mutta sen pitäisi odottaa ainakin kunnes Joe poistuisi hakemaan seuraavaa juomakierrosta.

"Oletko sä kylmissäsi", Rasmus kysyi hämmentyneen oloisena; ilmeisesti se itse ei palellut, eikä sille siksi ollut tullut mieleenkään että joku muu voisi.
"Olen", vastasin painokkaasti, mutta kohautin sitten olkiani ja heilautin puoliksi juotua juomaani. "But it's quite okay, I'll grit my teeth for a little while longer."
"Ah, such braveness", Joachim virnuili. "We don't want you to catch a cold, honey, and your lips are starting to look blueish. Let's finish these and head back inside, shall we."

Hetken mietittyään Rasmus päätyi nykäisemään mua vähän lähemmäs itseään, ja sitten se asetteli toisen käsivartensa huolellisesti ja harkitsevaisesti mun ympärilleni. Hymyilin muovituoppiini ja palasin aiempaan ajatukseeni: olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

* * * * *
Joachim jaksoi repiä hupia kilpailupaikan osoitteesta ja siitä, kuinka se oli kuulemma mahdoton ääntää. Kun se pudisteli huvittuneena päätään mun puheelleni, kun tiedustelin hevostemme majoitusjärjestelyjä Power Jump Staff -paitaan pukeutuneelta ahvenanmaalaisittain puhuvalta toimihenkilöltä, kuulin Rasmuksen varmistavan:
"You do know that Finnish and Swedish are two different languages, right?"
Joen vastausta en ehtinyt kuunnella, mutta arvatenkin se moitti Rasmusta älyllisten lahjojensa ja yleissivistyksensä aliarvioimisesta. Me saimme joka tapauksessa kattavat ohjeet siitä, minne mukanamme kulkevat hevoset majoittaisimme ja kuinka kisa-alueella toimittaisiin. Ensivaikutelma järjestelyistä oli ensiluokkainen; selkeät opasteet ja palvelualtis järjestäjäporukka sai ainakin mut tuntemaan oloni hyvinhuolehdituksi. Joachim nyt ei olisi paljon tarvinnutkaan ollakseen tyytyväinen, mutta se, että jopa Merit Kalda vaikutti levolliselta ja lähes hyväntuuliselta, kertoi jo jotakin asioiden sujuvuudesta.

Kesänaikaisten tuttujen lisäksi näkyviin alkoi tupsahdella vaikka ja ketä muita tunnistettavia tyyppejä. Aivan häkellyin siitä, kuinka montaa ihmistä saatoin niin luontevasti moikata alueella kulkiessani ja jopa jäädä vaihtamaan kuulumisia joidenkin kanssa. Suurkilpailut olivat vetäneet paikalle paljon myös Kalla CUPissa kilpailevia, kuten Käkiharjut ja Primen väen, ja ilahduttavia silloin tällöin kisapaikoilla tavattavia tuttavuuksia, kuten Matteo Locatellin. Amelie Chaputin näkeminen ja juttutuokio hänen kanssaan herätti miellyttävää jännityksen tuntua: kun kilpailut olisivat ohi, me ehtisimme todellakin vaihtaa kuulumisia oikein kattavasti, sillä seuraavan viikon viettäisin hänen vieraanaan Latviassa.

Siihen hetkeen ehkä kaikkein kaivatuimmat tutut olivat kuitenkin niitä, jotka muistuttivat kodista. Rohkenin silittelemään Isabellan Kamia, perheeni kasvattia, ja nyökkäsin tervehdykseksi Matildalle ja Antonille kun heidät näin, ja sitten meitä vastaan käveli Heidin seurue. Se tilanne vaati tiukkaa halausta, ja ennen pitkää minulla oli kummityttö sylissäni ja olin uppoutuneena vuolaaseen kuulumistenvaihtoon hänen äitinsä kanssa.

Sivussa Joachim pukkasi Rasmusta kylkeen.
"Ah, the countdown has begun."
"Huh?" äännähti poikaystäväni, joka ei ymmärtänyt mille poluille kollegamme ajatukset olivat jo kerenneet pinkoa.
"Within five years she'll start begging for some baby seeds, you'll see."
Siihen Rasmus ei typertyneisyyttään osannut sanoa yhtikäs mitään, ja puhumisen sijaan se käyttikin energiansa siihen, että pälyili mua ja Sofiaa sylissäni ja yritti näyttää jokseenkin normaalilta.