Täydellisen joulun jäljillä | 16. Kotiinpaluu

Keskiviikon valmennus oli, jos mahdollista, vieläkin parempi kuin edellisenä päivänä. Rasmus piti Eemeli Viitasen tyylistä valmentaa, ja miehellä oli hyviä ideoita Carrin kaltaisen tulisielun ratsastamiseen ja treenaamiseen. Vaikka orin kanssa ei ollut koko vuonna ollut mitään isompia ongelmia, yhteistyössä riitti aina hienosäätöä etenkin, kun kiihkeä Carri oli niin erityyppinen kuin vahvempi ja suoraviivaisempi Bran. Viitanen teetti tiistaina tekniikkaa, vaikeita lähestymisiä ja epämääräisiä linjoja, ja keskiviikkona he hyppäsivät rataa. Carri ei tuntunut edellispäivästä lainkaan väsyneeltä ja hyppäsi lopuksi puhtaan 140-senttisen radan kertaalleen. Sen enempää Rasmus ei halunnut sitä hypyttää perjantain kisoja silmällä pitäen, vaikka valmentaja vielä viittä senttiä korkeampia esteitä ehdottikin.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu olisi taatusti yllyttänyt Rasmuksen hyppäämään vielä yhden radan, ja ehkä vielä yhden, mutta ei enää. Arttu ratsasti kokemuksen tuomalla varmuudella hiilenmustaa jättiläisoriaan tyynesti, ja ori teki oman osansa showmiehen elkein. Artemiksella ei ollut kovin taloudellinen hyppytyyli, vaan se jäi leijailemaan esteiden päälle ja hyppäsi pää ylhäällä, mutta yhtäkään puomia se ei kahden päivän aikana kolauttanut ja teki Rasmukseen vaikutuksen vielä Carrinkin laukkaa voimakkaammalla liikkumisellaan. Hevonen oli huippukunnossa ja olisi taatusti hypännyt mitä vain, mutta Rasmus huomasi, kuinka Arttu radan jälkeen irvisti, piteli hetken ajan kylkeään ja pudisti kevyesti päätään, kun Viitanen alkoi korottaa esteitä.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu ei olisi pää kainalossakaan kieltäytynyt isommista esteistä, joten selkä mahtoi todella olla kipeä. Ja ehkä he molemmat olivat tulleet myös vanhoiksi, Rasmus mietti. Vanhoiksi, mutta olivatko viisaammiksi?

Valmennuksen jälkeen Rasmus kävelytti Carrin kunnolla ja lastasi sen sitten traileriin. Hän halusi lähteä liikkeelle ennen pimeää, sillä vaikka matka ei pitkä ollutkaan, sai siihen liukkaalla helposti kulumaan kaksi tuntia. Sitä paitsi Rasmuksen pitäisi vielä pysähtyä puolimatkassa noukkimassa Hannin uusin hevonen kyytiin joltain maalaistallilta.

”Tuu käymään”, Rasse sanoi Artulle avatessaan auton oven ja läiskäytti ystäväänsä hartialle. ”Koska vaan.”

”Ensi vuonna”, Arttu lupasi virnistäen. ”Ja kerro sä, jos tulet toisiin aatoksiin Laran suhteen. Artemis on kyllä ilomielin käytettävissä."

”Pidetään mielessä”, Rasmus sanoi, vaikka oli kyllä päätöksensä tehnyt – ellei sitten kuitenkin…

Mutta ei, Rasmus totesi itselleen. Lara oli varsansa tehnyt. Kissen ja Vivanin laita tosin oli toinen, ja äidilleen hän päätti Artemiksen kuvan näyttää. Harvemmin sitä yhdysvaltalaisoria saisi kuitenkaan niin halvalla kuin Artulta voisi ystävänpalveluksena saada.

Vaikka Rasmus sai kuin saikin ajella valoisalla, oli ollut jo hyvän aikaa pimeää, kun hän lopulta saapui kotiin jätettyään hevoset ja trailerin Keinupuuhun. Josefina oli kääriytynyt sohvalle ja televisiossa pyöri jouluelokuva, jonka jopa Rasmus muisti joskus nähneensä. Josefinalla tosin oli edessään myös häntä itseään leveämpi kirja, eikä Rasmus ollut aivan varma, kumpaa Josefina pääasiassa katsoi.

”Moi”, Rasmus tervehti, istuutui Josefinan viereen ja suukotti tyttöystäväänsä poskelle. ”Mitä kuuluu?”

”Hyvää”, Josefina naurahti. ”Miten sun reissu?”

”Hyvin”, Rasmus vastasi. ”Tosi hyvät valmennukset. Ja kiva tietysti nähdä Arttua.”

Rasmus empi, mutta ei kertonut ystävänsä onnettomuudesta ja uranvaihdoksesta vielä mitään. Se tuntui henkilökohtaiselta, vaikka Arttu oli asiasta avoimesti puhunutkin.

”Voitatteko nyt kisoissa?” Josefina kysyi ja pujotti sormensa Rasmuksen sormien lomaan. Rasmus puristi Josefinan sormia kevyesti: ne tuntuivat lämpimiltä hänen omia kylmiä sormiaan vasten.

”Toivottavasti”, Rasmus hymähti. ”Paitsi ei mua haittaa, jos Sylvi voittaa Branin. Voidaan olla vielä ystäviä sen jälkeen.”

”Ai ystäviäkö me ollaankin”, Josefina tyrskähti.

”Parhaita ystäviä, tietenkin”, Rasmus näytti Josefinalle kieltä. ”Mutta Kisseä ei saa päihittää! Inna nirhaa mut, jos se hyppää huonosti. Kerro Alexanderillekin. Välit poikki kaikkien Rosengårdien kanssa, jos ette anna Kissen voittaa.”

Täydellisen joulun jäljillä | 15. Tunnelmasta toiseen Eeditin tuvassa

Laskeutuminen arkeen Cup-hulinoiden jälkeen tuntui nimelliseltä, kun edessä häämötti vielä estekilpailupäivä. Kenttäratsastus oli jännittävä laji etenkin Josefinasta, joka oli startannut kyseisessä lajissa vasta kahdesti elämässään, mutta kummallista kyllä häntä hirvitti rataestepäivä miltei vielä enemmän kuin kenttäkilpailun täyttämä viikonloppu. Harrasteluokassa hän oli startannut vain yhdellä nuorella ja kokemattomalla untuvikolla, jonka kanssa juurikaan tarvinnut murehtia menestyspaineista. Esteratsuja Josefinalla olisikin peräti kolme, ja vain yksi — se sama kuin menneenäkin viikonloppuna — olisi untuvikko.

Kaikkein eniten Josefinaa pelotti Sokkien kasvatilla ratsastaminen. Hevonen itsessään ei häntä hermostuttanut, vaan se, että tamma oli myynnissä. Isabella tuskin riemastuisi, jos Josefinan ennestäänkin mitäänsanomaton Cup-vuosi huikentuisi mittavaan farssiin ja hän tulisi ratsastaneeksi kallisarvoiselle Sylville surkeat tulokset. Miksi pitikään suostua kilpailemaan sillä? Miksi Josefina oli niin kamalan kiltti, ettei koskaan sanonut kenellekään ei (paitsi itselleen, usein ja toistuvasti)? Voi huokaus.

Ei ollut mikään ihme, että Eedit tarkkavaistoisena ja elämää ja ihmisiä nähneenä tunnisti hänen tunnetilansa.
“Istupa siihen sohvannurkkaan ja rapsuttele Paulia. Se auttaa aina huoliin ja murheisiin”, Josefinan ja Rasmuksen vuokranantaja ja seinänaapuri tokaisi lempeään mutta komentavaan sävyyn.
“Onpa kyllä kiva kun sulla on tää Pauli täällä sun seurana”, Josefina virkkoi tehdessään työtä käskettyä.

Parkinvärisen lapinkoiran turkki oli alkanut haalistua sieltä täältä. Pauli oli vanha, viisas ja herttainen, ja sitä silitellessään Josefina toden totta tunsi stressin hellittävän hieman otettaan. Eedit katseli koiraa ja hymyili.

“Niin on. Meillä on kovin mukavaa yhdessä. Sääli, että Pauli on vain lainassa. Kyllä tuollaisen herrasmiehen mieluusti pitäisi seuranaan”, Eedit maalaili haaveitaan, mutta pudisti päätään ennen kuin Josefina ehti kysyä. “Omaa en voisi ottaa, kun tätä ikää jo on. Einon kanssa meillä oli tässä aina koira tai kaksi, mutta en minä enää uskalla, kun ei sitä tiijä kuinka kauan nämä jalat vielä kantavat.”

Josefina ei inttänyt vastaan, sillä sellainen olisi ollut epäkohteliasta. Eedit vaikutti vallan virkeältä ja hyväkuntoiselta, mutta tunnisti varmasti tarkasti oman tilanteensa. Josefinalle tuli yhtäkkiä surullinen olo iäkkään naapurinrouvan puolesta: mahtoi olla kurjaa muistella asioita, joista oli ennen tullut hyvä mieli ja ajatella, ettei korkean ikänsä vuoksi voisi enää paneutua niihin. Rasmus tulisi varmasti kärttyisäksi, kun ei enää voisi ratsastaa, Josefina ajatteli sitten, muttei ollut aivan varma itsestään. Niin kauan olisi hyvä, kun voisi katsella kauniita hevosia ja suunnitella varsoja.

“Pauli on mainio”, Josefina kehui.
“On. Tykkään ajatella, että se kuuntelee, kun sille juttelee”, Eedit hymähti ja nauroi sitten perään eeditmäistä pehmeää nauruaan. “Vaikka tokkopa se enää kuulee mitään. Vaan eipä kuule seinätkään, eikä niille ole edes niin mukava jutella. Tulee höppänä olo. On niin mukavaa kun jaksat käydä täällä pitämässä seuraa.”
“Ei se mitään jaksamista vaadi!” Josefina kiirehti vakuuttamaan. “Mukavaahan tämä on.”
“No hyvä sitten.”

Kahvi oli purputellut itsensä valmiiksi. Eedit oli vanhan kansan emäntä: aina oli pöydässä pieniä suolaisia tarjottavia, pullaa ja pikkuleipää. Josefina siirtyi kuuliaisesti ruokapöydän ääreen ja kuunteli tarkkaan, kun Eedit kertoi tuntojaan.

“Taloon tuli niin ihanan paljon eloa, kun muutitte. Onhan tässä ollut pitkään melko yksinäistä, kun edelliset vuokralaiset olivat niin kiireisiä uraihmisiä ja sitten saivat vauvan eivätkä ne pitkään viihtyneet sen jälkeen, kai kaipasivat isompaa asuntoa. Minähän keksin kaikenlaisia harrastuksia, kun Einon kuoleman jälkeen olin niin yksin, kun ei Anttikaan…”

Josefina tiesi Antin olevan Eeditin ja tämän edesmenneen miehen, Einon, poika. Hän oli nähnyt kuvia Antista, muttei koskaan miestä itseään. Eedit puhui pojastaan joskus: aina muistellen, jotakin mennyttä kertoen. Josefina tiesi enemmän Antin lapsuudesta kuin nykyisyydestä, eikä ollut koskaan kehdannut kysyä, mistä se johtui. Nyt tilaisuus tuntui kuitenkin täydelliseltä, ja varovaisesti Josefina tarttui siihen.

“Antti ei taida käydä täällä usein?” hän lausui varoen huolellisesti päästämästä kulmakarvojaan liian syvään kurttuun. Josefina ei vahingossakaan tahtonut syyllistää Anttia vanhan äitinsä hylkäämisestä tietämättä, mikä tilanteeseen oli johtanut. Hyvänen aika, eihän hänellä ollut pienintäkään oikeutta tehdä niin. Rosengårdien perheen kuopus kun ei juuri nyt itsekään pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa.

“Antti ei käy täällä enää koskaan”, Eedit sanoi ja kuulosti lempeältä, mutta näytti kivikasvoisemmalta kuin koskaan.

Josefina säikähti yhdistelmää.

“Sinä olet ollut tosi nuori silloin”, Eedit aloitti menneisyyden valottamisen. “Minun Antti oli Thaimaassa joulunpyhinä vuonna 2004. Aikoivat jäädä juhlimaan uutta vuotta, ja tapaninpäivänähän sattui se hirveä tsunami.”

Yhtäkkiä Josefinaa kylmäsi tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista Eeditin keittiössä. Ikkunalaudalla nököttävä joulukynttelikkö tuntui äkisti irvokkaalta ja oli kuin pullanpalanen olisi muuttunut lyijyä raskaammaksi. Eeditin ja Einon poika on kuollut, Josefinan päässä soi. Eeditin Eino ja poika on kuolleet. Josefina muisti kyllä tapaninpäivän tsunamin samanlaisella etäisellä tavalla kuin hän muisti muitakin asioita lapsuudestaan. Hän oli ollut kahdeksanvuotias, koululainen jo, ja yksi asia leikkasi tapahtunutta koskeneissa muistoissa ylitse muiden: isä ja äiti olivat todella pysähtyneet uutisten äärelle. Luonnonkatastrofia seuranneina päivinä etenkin äiti oli halannut Josefinaa useammin kuin tavallisesti, ja pieni tyttö oli tuntenut olonsa epätavallisen rakastetuksi ja hivenen huolestuneeksi.

Luonnonkatastrofin jälkeen Eedit ei ollut halannut omaa poikaansa enää koskaan.

“Voi kuinka kamalaa”, Josefina henkäisi spontaanisti ja punnitsi vasta jälkikäteen, oliko hänellä oikeutta olla kauhuissaan ja särkevän surullinen. Kauhea kokemus oli Eeditin oma.
“Niin”, Eedit kuitenkin vain sanoi ja huokaisi syvään. “Niin oli.”
“Olen tosi pahoillani.”
“Kiitos. Elämä on joskus ihmeellinen.”
“Ja tosi epäreilu”, Josefina sanoi vaisusti.

Eedit katseli kynttelikön yli pimenevään iltapäivään.

“Ne olivat niin nuoria vielä, Antti ja vaimo, Meeri. Vasta olivat menneet naimisiin edeltävänä kesänä. Eivät koskaan kerenneet saamaan lapsiakaan, vaikka kovasti haaveilivat”, Eedit kertoi surumielisenä.

Parkinvärinen vanha lapinkoira siirtyi aiemmalta paikaltaan lähemmäs heitä. Josefina seurasi koiraa, joka asetteli itsensä makuulle Eeditin tuolin viereen, ja oli aivan varma, että vastoin Eeditin aiempaa lausahdusta koira kyllä kuuli ja vieläpä ymmärsikin rouvan puhetta. Tai ehkä Pauli-koira vain aisti tunnelman muutoksen, Josefina oivalsi vähän aikaa mietittyään. Aivan varmasti koirat saattoivat vaistota sellaisia asioita.

Kuinka mitättömiltä alkoivatkaan omat murheet tuntua. Ennen Eeditille tuloaan Josefinan mieltä painaneet kolme seikkaa olivat asettuneet mittasuhteisiin.

Kalla Cupissa lainaratsuilla kilpaileminen ei ollut sellainen asia, jonka saattoi antaa vaikuttaa omaan mielialaan niin paljon kuin Josefina oli tehnyt. Ratsastushan oli iloinen harrastus. Ja mitä tuli Josefinan muihin murheisiin: toinen niistä oli pieni ja mitätön, toinen puolestaan riippuvainen hänen omista valinnoistaan. Mikään luonnonmullistus ei ollut ajanut Josefinaa erilleen omista vanhemmistaan.

“Aika auttaa sopeutumaan”, Eedit lausahti viisaasti. “Vaikka ei koskaan täysin hyväksymään. Ne on nämä joulun lähiviikot kaikkein raskaimpia, kun oikein oivaltaa, kuinka yksin on.”
“Tänä vuonna ei tarvitse olla niin yksin”, Josefina päätti nopeasti. “Ellet halua. Eihän me Rasmuksen kanssa Einoa ja Anttia korvata, mutta me ollaan kuitenkin täällä ja voit viettää joulua meidän kanssa, mikäli tahdot.”
“Kovin ystävällistä!” Eedit ilahtui. “Vaikka eihän teidän toki tarvitse. Varmasti perheenne odottavat teitä.”
Josefina meni hivenen vaikeaksi.
“No, niin, kaipa me käydään Rasmuksen vanhempien luona, kun ne asuu tässä lähellä. Mun vanhempien luokse on nyt vähän liikaa matkaa”, hän kertoi ja ajatteli onnettomana, ettei matka välttämättä tarkoittanut niinkään fyysistä etäisyyttä.
“Siinä tapauksessa kutsun teidät aamupuurolle tänne minun tupaan”, Eedit päätti. “Olette sitten vapaita vierailemaan missä vierailette ja viettämään aikaa yhdessä.”
“Kuulostaa ihanalta”, Josefina sanoi ja hymyili lämpimästi.

“Se on sitten sovittu”, linjasi Eedit ja muistutti sitten Josefinaa taas tarkkanäköisyydestään: “Mikähän mieltäsi painoi tänne tullessasi, jos sopii kysyä?”

Josefina häkeltyi. Antin kohtalo oli saanut hänet jo unohtamaan aiemman tunnetilansa, ja sitten oltiin livuttu niin mukavan jouluisiin puheisiin, että kohtaamisen alkuasetelma oli tyystin päässyt etääntymään. Josefinaa alkoi naurattaa.

“Ihan älyttömän pienet asiat!” hän vakuutti ja tunsi olonsa huvittuneeksi kertoessaan Eeditille: “Mua mietitytti lähinnä se, miten viikonlopun kilpailut menee ja toisekseen se, mitä ihmettä mä nyt keksin Rasmukselle lahjaksi. Mullahan oli se kauhean ihana idea, joka meni mönkään, ja sitten mä hankin kuulokkeet kun ajattelin, että sellaisille Rasmuksella olisi käyttöä. Niin sillä onkin. Arvaa mitä se löysi netistä alennettuun hintaan ja tilasi itselleen eilen? No ne kuulokkeet. Sinne meni sekin idea sitten.”
“No sepäs sattui!” Eedit nauraa hörähti. “Voi voi. Mutta älä turhaan huoli. Sinä tunnet hänet hyvin ja keksit aivan varmasti jotakin mukavaa.”
“Niin kai. Eikä se nyt ole niin kamalan tärkeääkään, tunnelmahan joulun kulmakivi on, mutta olisi vaan niin mukavaa jos Rasmus aidosti ilahtuisi siitä mitä saa.”
“Ja aivan varmasti ilahtuukin”, Eedit lausahti vuorenvarmana.

Josefina päätti uskoa Eeditiä, eikä se ollut lainkaan vaikeaa. Istuessaan kotoisan keittiön koreaksi katetun ruokapöydän ääressä hän tunsi syvää kiitollisuutta niin ihanasta naapurista. Eeditillä oli Josefinaan rauhoittava vaikutus, ja sydämestään nuori nainen toivoi, että hänen seurastaan oli vanhemmalle aidosti iloa.

Aaton aikataulu alkoi rakentua. Kotiin palatessaan Josefina sukelsi sängylle makoilemaan, kietoi pehmeän torkkupeiton ylleen ja soitti poikaystävälleen kertoakseen Eeditin kutsusta.
“Okei. Mennään vaan”, Rasmus päätti hetken pohdittuaan.
“Ja jos sitten lounaalle sun vanhempien luo? Vai haluaako ne, että me oltaisiin ilta siellä? Pitääkö meidän jäädä yöksi?” Josefina pohdiskeli ääneen.
“Ei kai meidän pidä sinne jäädä”, Rasmus ähkäisi ja raaputti linjan päässä nenäänsä, mitä Josefina ei tokikaan nähnyt. “Tai siis. Ajattelin, että ehkä ehdittäisiin olla kahdenkin. Vaikka se on kyllä ehkä vähän tylsempää kuin mihin sä olet tottunut.”
Josefina ei tuhlannut aikaa asian vatvomiseen.
“Ei mulla useinkaan ole sun kanssa tylsää. Varmasti meillä on mukavaa”, hän vakuutteli, vaikka sydäntä vähän kivistikin ajatella, että tänä vuonna hän ei nauttisi kartanon joulutunnelmasta ja sisarensa pienten lasten täpinästä, ei heräisi tapojensa mukaan aikaisin joulupäivänä tekemään aamutallia isän kanssa kahdestaan eikä ottaisi osaa perinteiseen joulupäivän maastoon.

Ei auttaisi muu kuin hyvän joulun tekeminen sinne, missä sitä sitten ikinä vietettäisiinkään. Olihan tässä hyviäkin puolia: tänä vuonna hänen ei ainakaan tarvitsisi ikävöidä Rasmusta ja toivottaa tälle hyvää joulua Whatsapp-viestillä. Aiemmat joulut he olivat viettäneet erillään, kai siksi, että hänen perheensä joulu oli liikaa Rasmukselle. Aika näyttäisi, olisiko Rasmuksen perheen joulu puolestaan liian vähän Josefinalle.

Täydellisen joulun jäljillä | 14. Rasmus ja Arttu

Rasmus oli juuri ja juuri toipunut onnistuneesta kenttäkisaviikonlopusta, kun hän maanantaina puolen päivän aikoihin pakkasi Carrin ja yhden Hannin myyntihevosista traileriin ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Kolmen päivän reissu oli yhdistelmä työtä ja huvia: hän veisi mennessä Hannin hevosen uudelle omistajalleen ja hakisi kotiin lähtiessä toisen ratsutukseen, hyppäisi Carrilla kahtena päivänä estevalmennuksessa ja ennen kaikkea vierailisi vanhan ystävänsä Artun luona.

Arttu oli Laran entinen omistaja ja Rasmuksen poniaikojen pahin kilpakumppani, esteratsastaja hänkin, ja vaikka he eivät olleet enää pitkiin aikoihin asuneet samalla paikkakunnalla, kaksikolla oli ollut tapana kyläillä toistensa luona kerran tai kaksi vuodessa. Tämän vuoden vierailu oli jäänyt aivan vuoden loppuun, vaikka he olivat muutaman kerran kisoissa nähneetkin. Artun kisakäynnit vain olivat alkaneet harventua, ja viimeksi kun Rasmus oli häntä nähnyt, Arttu oli kai puolivitsillä sanonut aikovansa eläköityä esteradoilta.  

Hevosen puutteesta Artun esteratsastusura ei kuitenkaan jäänyt kiinni: hänellä oli aina ollut omistuksessaan yksi tai kaksi huippulaadukasta ja huippukallista hevosta, niin kuin oli nytkin. Kymmenvuotias Indi, jonka Rasmuskin oli tuntenut nelivuotiaasta saakka, alkoi olla uransa huipulla tuulennopeana 145-luokkien hyppääjänä, ja lisäksi Arttu oli viimeisimmän tiedon mukaan hankkinut itselleen uuden hevosen. Sitä Rasmus ei ollut vielä nähnyt, mutta hän arveli tilanteen muuttuvan pian – Arttu oli järjestänyt Carrille karsinapaikan kahdeksi yöksi hänen hevostensa kotitallilta Espoosta.

Arttu oli tapansa mukaan myöhässä ja kurvasi tallin pihaan urheiluautollaan vasta, kun Rasmus oli pelannut jo kaksitoista kenttää Tetristä häntä odotellessaan.

”Rasa!” Arttu tervehti kovaan ääneen autosta noustessaan. ”Löysit perille! Kiva nähdä äijää. Ota vaan se hevonen ulos.”

”Kuin myös”, Rasmus nosti Artulle kättään ja laski trailerin rampin alas. Kahdella loimella peitelty Carri katseli ulos peruutettuaan uteliaana ympärilleen. Se oli onneksi ikäisekseen kokenut matkustaja eikä sillä ollut tapana järkyttyä vieraista majapaikoista.

”Kivannäköinen”, Artun tuomio kuului. ”Onko ollut hyvä ostos?”

Rasmus selvitti kurkkuaan ja taputti Carria lavalle. ”Niin no, Carrihan on siis vain osittain mun. Rosengårdien perhe sen omistaa.”

”Niin siis Josefinan isä?” Arttu selvensi häpeilemättä, ja Rasmus nyökkäsi ja tunsi olonsa äkkiä jotenkin noloksi. Hän olisi halunnut selittää, että kyseessä ei ollut mikään Josefinan orkestroima almu rikkaalta isältä köyhälle vävypojalle, vaan kaikkia osapuolia hyödyttävä diili, mutta ei hän kuitenkaan avannut suutaan, ja varmaan ihan hyvä niin.

Carri sai jäädä syömään heinää pitkän käytävän päässä olevaan valoisaan karsinaan, kun Arttu ohjasi Rasmuksen tallin pienempään siipeen. Indi hörisi tulijoille iloisesti, mutta talliin viimeisessä karsinassa seisova valtava ori oli se, jonka Arttu halusi esitellä ensin.

”Tässä on Artemis”, Arttu sanoi ja liu’utti karsinan oven auki. Mustanpuhuva hevonen työnsi päänsä käytävälle ja puhalsi lämmintä ilmaa miesten kasvoille. ”Se tuli syksyllä Jenkeistä.”

”No jopas”, Rasmus vastasi vaikuttuneena. Hevonen oli silmämääräisesti arvioituna liki 180-senttinen ja niin ryhdikäs, että Rasmuskin tunsi olonsa pieneksi. ”Aika tyylikäs. Estehevoseksiko sä sen ostit? Mitä se on mennyt?”

Arttu kohautti harteitaan. ”On se metriviittäkymppiä hypännytkin, mutta lähinnä mä ostin sen siitosoriksi. Katsoo nyt miten paljon kysyntää on. Vähän tällainen heräteostoshan tää oli. Niin kivasukuinen ja kun sattui tulemaan tutuntutulla netissä vastaan…” Arttu nauroi.

”Niin joo”, Rasmus sanoi ja tunsi olonsa entistäkin pienemmäksi.

Rasmuksen ja Artun välit olivat aina olleet mutkattomat, mutta niin kauan kuin Rasmus jaksoi muistaa, häntä oli Artun seurassa usein kalvanut pieni ja ikävä, vaikeasti määriteltävä tunne siitä, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei koskaan pärjäisi kuten Arttu. Ei esteratsastuksessa eikä elämässä ylipäätänsäkään. Siinä missä Arttu viiletti onnistumisesta toiseen, Rasmuksen hevoset kuolivat, saivat jännevammoja, tai eivät olleet Rasmuksen omia ensinkään. Hyvät asiat tulivat Artulle kuin kutsuttuina, kun taas Rasmusta ne pakoilivat pakoilemasta päästyäänkin.

Ja kun Arttu oli päättänyt eläköityä esteratsastuksesta, hän oli kuitenkin ostanut heräteostoksena netistä hevosen, jonka myyntihinnassa oli oletettavasti ollut kuusi numeroa. Rasmus ei ollut eläissään käyttänyt niin paljon rahaa kaikkiin omistamiinsa hevosiin yhteensä. Ja kun Arttu heräteostoksiltaan ehti, hän opiskeli tietenkin oikeustieteitä ja oli päättänyt ruveta asianajajaksi. Rasmus ei ollut opiskellut lukion jälkeen mitään muuta kuin vähän saksaa Duolingo-sovelluksessa, eikä hän varmasti pääsisi yliopistoon, vaikka lukisi sitä varten kaksi vuotta yötä päivää.

Ehkä se tunne, jota Rasmus tunsi, oli kateus. Sen hän tunki syvälle sisimpäänsä, sille sopivalle paikalle epäonnistumisen pelon viereen, ja ihasteli Artemista asiaan kuuluvalla mielenkiinnolla.

Toisaalta, ei toisen elämästä voinut koskaan tietää kuin vain sen, minkä toinen itse päätti jakaa. Vielä sen perusteella ei kannattanut olla kenellekään kateellinen. Siitä Rasmus sai muistutuksen illalla, sillä kun he istuivat Artun seitsemännen kerroksen kattohuoneistossa oluttölkit käsissään ja katselivat pimeälle merelle päin, Arttu ohimennen mainitsi myyneensä Indin.

”Se lähtee Saksaan helmikuussa”, Arttu sanoi. ”Sä et tiedäkään, mutta mulla meni selkä melkein vuosi sitten. Aika paljon se jo kestää, mutta ei tätä lajia. Mähän yritin kesällä, mutta ei siitä tullut paskaakaan.”

”Oho”, Rasmus sanoi yllättyneenä ja katsahti Arttuun. ”Mitä kävi?”

Arttu naurahti katkerasti. ”Kaaduin pyörällä, voitko kuvitella. Kaikkien näiden ratsastusvuosien jälkeen tommoseen se sitten meni.”

”Voiko se vielä parantua?” Rasmus kysyi suoraan.

”Ei”, Arttu vastasi yhtä suoraan. ”Ehkä siitä vielä kuntouttamalla vielä vähän paremman saa, ja vähän voi hypätäkin, mutta esteratsastajan ura oli sitten siinä.”

Rasmus ei tiennyt mitä sanoa. ”Voi hitto, onpa kurja kuulla. Paska juttu.”

”Paska juttu”, Arttu toisti ja kohotti oluttölkkiään, virnisti vähän toispuoleisesti. ”Vaan onpahan nyt astetta parempi harrastehevonen ainakin.”

”Sille”, Rasmus nyökkäsi ja kopautti oman tölkkinsä Artun tölkkiä vasten.

He olivat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin keskustelu siirtyi Artun opintoihin ja miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Rasmukselle jäi kuitenkin valju olo hänen omista aiemmista ajatuksistaan. Ei kannattanut kadehtia elämää, josta ei puoliakaan tiennyt, Rasmus muistutti itselleen, ja äkkiä hänelle tuli Josefinaa vähän ikävä.

Täydellisen joulun jäljillä | 13. Glögiä ja hattaraisia haaveita

Kuuma glögi maistui taivaalliselta. Päivä oli tuntunut kestävän suurin piirtein ikuisuuden, ja kun Josefina oikein pysähtyi ajattelemaan asiaa, oli koko kenttäkilpailuviikonloppu päässyt venymään hänen muistoissaan jo omituisen muodottomaksi ajanjaksoksi. Kaikki se jännittäminen oli kai vienyt veronsa ja sotkenut ajantajun. Nyt Josefina katseli takkatulta ja kävi läpi muistikuviaan Madde-lainaratsunsa elämän ensimmäisestä ja oman elämänsä toisesta kenttäkilpailustartista.

Oli myönnettävä, ettei se ollut ollut mikään katastrofi. Kaikkea muuta! Kokonaistulos oli ollut jopa parempi kuin hänen debyytissään oman Granninsa kanssa. Hyvää koulukoetta oli seurannut parin kokemattomuuden piikkiin menevän töppäyksen sävyttämä hallimaastoesterata ja melko nopea yhden puomin suoritus rataesteillä. Josefinalla oli syytä olla tyytyväinen.

”Pitäisiköhän mun sittenkin ryhtyä kenttäratsastajaksi”, Josefina ehdotti ja naurahti Rasmukselle, joka saapui juuri saunanpuhtoisena ja suihkunraikkaana olohuoneeseen.
”Hyvä idea!” mies innostui, mutta ei Josefina uskonut hänen olevan tosissaan. Siksi hän naurahti uudemman kerran, mutta unohtui sitten katselemaan miestä, joka kumartui halkokorin puoleen ja lisäsi takkaan puita. Liekkien lämmin hohto seuraili käsivarren lihaksia ja liukui kylmäksi varjoksi siellä, minne valo ei yltänyt.

Rasmus Alsila oli sinnikäs ja vahva, jossain määrin taipumaton muttei kuitenkaan tyystin joustamaton. Josefina havaitsi ihailevansa sellaisia piirteitä poikaystävässään. Jos Rasmus joskus lannistuikin, hänellä ei useinkaan kestänyt kauan kasvattaa uutta tarmoa ja siirtyä eteenpäin.

Josefina tapasi olla toista maata. Hän lannistui ennen kuin haasteet ehtivät muuttua peloista todeksi ja lakkasi yrittämästä ennen kuin aloittikaan.

”Ei musta kyllä varmaan olisi enää vaihtamaan lajia, kun musta ei ole kiva olla aloittelija asioissa. Se on niin vaikeaa, siis uuden opetteleminen”, hän sanoi ja korjasi asentoaan siten, että kylpytakin helma peitti sohvalle nostetut palelevat jalkaterät.
”No etkö sä sitä tee päivät pitkät?” Rasmus kysyi istahtaessaan hänen vierelleen. Mies heitti kätensä sohvan selkänojalle, ja hetken Josefina odotti tulevansa vedetyksi kainaloon.
”Miten niin”, hän sanoi miedosti pettyneenä, kun niin ei käynytkään.
”Kun sä opiskelet.”
”Ai. Totta.”

Sitten he olivat hiljaa. Josefina päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kaivautui ihan itse Rasmuksen kainaloon, eikä poikaystävä vastustellut vaan rutisti häntä lempeästi. Siinä oli kovin mukava olla, ja Joachimin puheet kotoisuudesta humahtivat Josefinan mieleen.

Siinä hetkessä Josefina oivalsi monta asiaa. Talo, johon hän ei ollut koskaan halunnut muuttaa — asuntoasiasta oli ollut vähällä tulla heidän ensimmäinen suuri riitansa Rasmuksen kanssa — todella tuntui kodilta. Joachim, jota hän oli ujostellut ensimmäistä kertaa tavatessaan useita päiviä niin että mies oli väittänyt luulevansa ettei Josefina puhunut lainkaan englantia, oli tuttu ja turvallinen ystävä. Asiat, joita Josefina piti pelottavina, osoittautuivat kerrasta toiseen vaarattomaksi, ja mahdottomilta tuntuvilla yhtälöillä oli kummallinen tapa ratketa tavalla tai toisella.

”Oli kiva kisata kenttää”, Josefina summasi. ”Ja oli kiva kun Joe oli käymässä. Ja kun ainakin vaikuttaa siltä, että me oltaisiin tervetulleita takaisin pomon luo.”
”Oltaisiin me”, Rasmus vakuuttaa. ”Pomo on jo kysellyt, saiko Joe meitä ylipuhuttua.”
”Kai sanoit, että tahdotaan mennä taas kesäksi?” Josefina kysyi ja piirteli sormenpäällään kaarevia kuvioita Rasmuksen niskavilloihin.
”En mä vielä, mutta sanon tietty, jos sä haluat ja uskot että me päästään lähtemään.”
”Tietty haluan, ja tietysti me päästään. Ollaanhan me päästy jo kahdesti aiemminkin. Ja tiedätkö mitä”, Josefina hymyili salaperäisesti ja kosketti Rasmuksen poskea kevyesti nenänpäällään ennen kuin jatkoi: ”Mäpäs luulen, että joskus vielä me oikeasti asutaan yhdessä jossain muualla. Ulkomailla.”
”Pomon luonako?” Rasmus innostui silminnähden, vaikka yrittikin ehkä vaikuttaa siltä kuin asia olisi ollut vähän yhdentekevämpi kuin olikaan. ”Ehkä kolmas kerta jo toden sanoo. Vaikka ehkä ei, kun sulla on sun opinnot ja kaikki. Mutta ehditäänhän me myöhemminkin.”

Josefina hymyili edelleen. Oli mukavaa puhua tulevaisuudesta. Vielä miellyttävämpää oli edes pienen hetken verran ajatella, ettei se edes pelottanut häntä.

“Niin, ehkä myöhemmin, tosiaan”, hän hymähti, mutta jäi pohdiskelemaan asiaa. “Vaikka tavallaanhan olisi kai helpointa lähteä nyt. Mieti nyt: entäs sitten kun mä yritän vakiinnuttaa paikkaani työelämässä, tai jos meillä on omistusasunto tai lapsia tai enemmän hevosia. Mä vähän luulen, ettei elämä tästä helpommin siirrettäväksikään muutu.”

Rasmus huomasi toivovansa kovasti, ettei Josefina puhunut vain lämpimikseen. Lähtemisestä — muuta, lähinnä lapsia,  hän ei ollut tohtinut ajatellakaan eikä välttämättä aikonut aloittaa nytkään. Sellanen sai aikaiseksi hätäännyttävän tunteen siitä, että elämän päivät vilisivät ohi valtavaa vauhtia eikä mikään voinut niitä pysäyttää. Oli paljon harmittomampaa leikitellä sillä ajatuksella, että ehkä kesän koittaessa he vain pakkaisivat laukkunsa kuten kahtena aikaisempana vuonnakin ja sitten palaisivat kesän lopussa Suomeen tai jättäisivät palaamatta. Kasuaalisti.

“Njoo”, mies pukahti ja mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. “Onneksi meillä on aikaa miettiä kesää ja, öö, tulevaisuutta muutenkin.”
“Niin on”, Josefina hymähti silmät säteilevinä, ja palasi Rasmuksen helpotukseksi ulkomailla asumisen pariin: “Ehditäänhän me tosiaan asua vaikka ja missä yhden elämän aikana. Ties vaikka meillä olisi joskus jossain ihan oma paikkakin.” ”Kai ymmärrät, että jos me perustetaan oma talli, me saadaan myös Joachim riesoiksemme, ja sitten on meidän vastuu kärrätä se hoivakotiin, kun se on kerta kaikkiaan homehtunut satulaan eikä pääse enää omin avuin alas”, Rasmus käänsi keskustelun kepeäksi vitsailuksi, sillä sellainen tuntui helpoimmalta tavalta lähestyä tällaisia suuri asioita.

”Kuulostaa ihanalta. Mä lupaan käydä sitten säännöllisesti vierailemassa Joen luona”, Josefina tarttui syöttiin.
”Sä olet niin kunnollinen.”
”Olisiko sulla muka sydäntä hylätä Joachim vanhainkotiin ihan yksinään?” Josefina kysyi kulmaansa kohottaen.
”Ei varmasti.”
”Ei meidän tietystikään tarvitse ihan vielä tilata hoitokotien esitteitä”, Josefina huomautti ja virnisti villisti. ”Joe heristäisi nyrkkiä, jos kuulisi meidän puhuvan sen eläkepäivistä.”
”Totta. Se on ollut korkeintaan kolmekymppinen koko sen ajan, kun mä olen sen tuntenut”, Rasmus naurahti päätään pudistellen.
“Onko sulla aavistustakaan, minkä ikäinen se oikeasti on?” Josefina kysyi uteliaana, mutta sai vastaukseksi vain vilpittömän olankohautuksen.

Oli joitakin asioita, jotka pysyivät mysteereinä. Rasmus laati listaa mielessään: Joachimin ikä, heidän tulevat osoitteensa ja se, pohtiko Josefina jo tosissaan yhteistä tallia ja, taivasten talikynttilät sentään, vauvoja. Viimeksi mainitun hän olisi voinut helposti selvittääkin, kysymällä, mutta jääköön se keskustelu toiseen päivään (tai viikkoon tai kuukauteen tai vuoteen). Juuri nyt oli miellyttävämpää heittäytyä tunnelman vietäväksi ja syventyä miedosti glögiltä maistuvaan suukotteluun takkatulen loimutessa taustalla. Siinä vasta tiivistyikin joulun tunnelma.

Täydellisen joulun jäljillä | 12. Kilpailuvietti

Yleensä Rasmus suhtautui Kalla Cupiin lähinnä hyvänä mahdollisuutena kerryttää kisakokemusta vaivattomasti lähellä kotia, eikä hänellä ollut sen suurempia suorituspaineita. Kalla Cupissa oli hyvä aloittaa nuorten hevosten kisaura ja tehdä ratakorkeuksien nostoja kokeneempien kohdalla. Helpotti elämää merkittävästi, kun ei tarvinnut lähteä kotia edemmäs kisaamaan, vaikka Rasmuksen ratsuluku olikin vähentynyt taannoisesta (toisin kuin Josefinalla, Rasmus mietti – hänellä olisi kiireiset viikonloput edessä).

Nyt tilanne oli kuitenkin siinä mielessä jännittävämpi, että osakilpailussa ratkaistaisiin Kalla Cupin kenttäsarjan voitto. Pelissä oli käytännössä enää kaksi osallistujaa: Rasmus ja Jesse Aro. Vaikka Rasmuksella ei ollut mitään Jesse Aroa vastaan ja Branin suorittaminen omalla hyvällä tasollaan olisi tärkeämpää kuin mahdolliset ratkaisevat sekunnin sadasosat tai prosentit, halusi Rasmus tietenkin voittaa. Kevään huono kisamenestys ja ruotsalaistabloidien kitkerät kommentit muistuivat välillä edelleen mieleen, eikä Rasmus halunnut joutua enää samanlaiseen suohon oman ratsastuksensa kanssa näin pian sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut kampeamaan itsensä sieltä kantavalle maalle.

Voittoloimia ja kukkakimppuja Rasmus ei kaivannut, mutta hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei voiton mukanaan tuoma maine ja kunnia olisi erityisesti juuri tänä vuonna kelvannut.

Perjantain koulukokeessa Bran oli Rasmuksen onneksi jatkanut samalla tavalla kuin syksyn osakilpailuissa: olemalla parempi kuin suunnilleen kertaakaan treeneissä. Cellan ja Rasmuksen yhdessä tuumin pesemä ja kiillottama ori oli suorastaan tanssahdellut radan läpi ja saanut lopulta yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yhden syksyn aikana Branin heikoimmasta osa-alueesta oli tullut vahvin, ja vaikka Rasmus olikin tuloksesta erittäin tyytyväinen ja onnellinen, hän pelkäsi että samaan aikaan se tarkoitti sitä, että vahvimmasta osa-alueesta oli tulossa heikoin.

Ja niinpä vaikka olisi voinut luulla, että hyvä koulurata olisi lievittänyt Rasmuksen suorituspainetta, vaikutus oli käytännössä päinvastainen. Lauantaina Rasmus tunsi olonsa kireäksi ja hermostuneeksi, ja vaikka hän yritti peitellä sitä aina erityisesti Josefinan kanssa keskustellessaan, täysin normaaleilta hänen suustaan tulevat lauseet eivät kuulostaneet.

Branin kisahoitajaksi jälleen kerran lupautunut Cella, joka oli myös ollut sanalla sanoen omituinen koko siihenastisen kisaviikonlopun ajan, kävelytti hevosta sen aikaa, kun Rasmus käveli hallimaastoesteradan. Sen jälkeen Rasmus saisi alkaa saman tien verryttelemään, sillä luokka oli pieni. Cella, joka oli sonnustautunut isoon villapipoon ja häntä itseään pidempään kaulahuiviin, pyyhkäisi vielä Rasmuksen noustua satulaan Branin hännästä heinänkorren ja taputti sitä sitten kupeelle.

”Tsemppiä radalle!” Cella toivotti ja madalsi sitten ääntään. ”Eihän Amandaa ole näkynyt?”

”Tänään?” Rasmus rypisti kulmiaan. Kysymys oli hieman omituinen. Hän ei tiennyt, että Cella ja Amanda edes liiemmin tunsivat: perijätärtä oli näkynyt tallilla viime aikoina vain harvoin. ”Ei, ei kai se täällä ole. Kenttäratsastus on sen mielestä ajanhukkaa.”

Cella mutisi jotain sellaista, joka kuulosti hieman olevan ”no hyvä”, ja nosti sitten molemmat peukalonsa pystyyn. ”Nähdään radan jälkeen.”

Bran tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui lennokkaasti mutta tuli pidätteistä takaisin, ja vaikka se ei ollut edes nähnyt hallimaastoesteitä hetkeen, ori hyppäsi verryttelyesteet isoilla itsevarmoilla loikilla. Rasmus teki lyhyen verryttelyn ja antoi hevosen sitten kävellä samalla, kun hän kertasi mielessään esterataa. Se oli pitkä ja sisälsi joitain haastavia lähestymisiä, mutta ei mitään, mistä Bran ei selviäisi.

Josefina, joka oli jo päivän urakkansa hoitanut ja saanut hoidettua Madden kuljetuskuntoon yhdessä hevosen omistajan kanssa, saapui verryttelymaneesin laidalle vähän ennen Rasmuksen suoritusvuoroa. Rasmus, joka tunsi tarvitsevansa kaikki mahdolliset onnenpeukut, ilahtui tyttöystävänsä näkemisestä jopa tavallista enemmän.

”Aikooko Bran hypätä tosi hyvin, no tietenkin aikoo”, Josefina jutteli Branille, joka oli tunkenut turpansa hänen kainaloonsa, ja katsahti sitten Rasmukseen. ”Mikä fiilis?”

”Hyvä”, Rasmuksen ytimekäs vastaus kuului.

Josefina hymyili jotenkin lempeästi. ”Hyvin se menee. Mäkin selvisin siitä! Ja oli jopa hauskaa.”

Rasmus yritti hymyillä, mutta jotenkin se vaikutti irvistykseltä. Myöhemmin hän taatusti olisi iloinen siitä, että Josefina olisi ehkä jatkossakin houkuteltavissa kenttäkisoihin, mutta nyt Rasmuksen ajatukset pyörivät lähinnä vain… Jesse Arossa.

Rasmus todella, todella paljon halusi voittaa. Ei välttämättä osakoetta eikä luokkaa, mutta ainakin Jesse Aron.

Täydellisen joulun jäljillä | 11. Kuulopuheita

Josefina ottaa osaa Kalla Cupiin hevosella Madlyinlovewithyou ja vastaa tuotostehtävänantoon Kirjoitushaaste: Dialogi.

”Ihan kamala idea”, Josefina parahti Rasmukselle kasvot miedosti kalvenneena.
”Eipäs ole, kun loistava.”
”Lois-tava?” tyttöystävä pärskähti epäuskoisena. ”Mikä siinä on loistavaa, että mä, joka olen startannut kenttää tasan kerran elämässäni, teen niin hevosen kanssa, joka ei ole kilpaillut koskaan? Mä en edes ole ratsastanut Maddella kuin muutaman kerran. Ei ole paljon maastoesteitä treenattu.”
”Hallissahan niitä nytkin hypätään, joten ei se nyt niin kamalasti poikkea tavallisesta”, Rasmus vakuutteli silmät kirkkaina, mutta Josefina näytti yhä vähän pakokauhuiselta ja paljon pahoinvoivalta.
“Mua pelottaa tämä kilpaileminen enemmän kuin Joachimia lentäminen”, Josefina kuiskasi ja viittasi viikolla heidän luonaan viihtyneen mutta nyt jo matkoihinsa lähteneen vieraan kotimatkaa edeltävään yllättävään tunnustukseen: Joachim Altmann, jonka Josefina ei osannut kuvitella pelkäävän yhtikäs mitään, kärsi jo lentokoneita ajatellessaan kauhunväristyksistä.
“Tarvitsetko säkin ryypyn”, Rasmus vitsaili.
“E-ei, Joe saa pitää sen selviytymystaktiikan itsellään. Ainakin tänään. Sokat karkottaisi mut Kallasta, jos yrittäisin kilpailla päihtyneenä.”

”Potkiiko kisahermot?” tiedusteli Märta Merenheimo sekä tyytyväisen että ärsyyntyneen näköisenä.
Josefina vastasi mulkaisemalla, Rasmus tipauttamalla aiemmin tyttöystävänsä käsivartta lohdullisesti silitelleen kätensä alas, rykäisemällä ja pakenemalla raukkamaisesti paikalta.
“Pitää alkaa valmistella Brania”, mies yskähti ja hymyili vielä Josefinalle osin kannustavasti, osin Märtan läsnäolosta kiusaantuneena. “Tsemppiä. Hyvin teillä menee, saatpa nähdä!”
Rasmuksen loittonevien askelten ääni ei mitenkään kyennyt peittämään alleen Märtan kitkeränkatkuisia sanoja:
“Fanikerhosi puheenjohtajalla on ilahduttavan kova luotto menestykseesi.”
“Eikä ole. Se vain kannustaa”, Josefina huokaisi ja vilkaisi Maddea, jota sen omistaja Linnea juuri satuloi virkaintoisena.
“Saapa nähdä, kuinka pitkälle kannustuksella ja lainaratsuilla pötkitään!” Märta hyrähti pintasiloitellun ystävällisesti.

“Happamia, sanoi kettu”, tuumasi Linnea Josefinalle, kun Märta poistui paikalta.
“Niin kai”, Josefina mumahti epävarmana.
“Hyvin teillä oikeasti menee”, Linnea vakuutteli. “Tai siis ainakin riittävän hyvin! Koska mä en edellytä teiltä mitään voittoa. Mä haluan mun nuorelle hevoselleni vaan kisakokemusta.”
“Mieluiten varmaan hyvää sellaista kuitenkin”, Josefina arvasi lannistuneena.
“No, olisi positiivista, jos se ei täysin panikoi ja ajattele, että kilpailuissa on aina kamalaa. Kaikki muu on plussaa”, Linnea linjasi ja huomasi hevosensa lainakilparatsastajan vilkuilevan yhä onnettoman näköisenä sinihiuksisen ankeuttajan perään. “Hei. Tuosta mimmistä löyhkäsi vaan kateus siitä, kun sulle luotetaan hevosia ratsastettavaksi.”

Josefina ei vastannut. Tilannetta seuraillut Nita päätti härnätä hieman keventääkseen tilannetta ja saadakseen pian harrasteluokassa starttaavan ystävänsä hermoja hieman helliteltyä.

“Ja se on kateellinen sun söötistä poikaystävästä”, Nita huomautti.
“No siitä nyt ihan vähintäänkin”, Linnea linjasi.
“Puolet Kallasta salettiin on”, ilmoitti ohitse kävelevä ja porttivahdin tehtäväänsä valmistautuva Jonathan Raynott. “Kuulemma täällä on kovat oltavat onnellisille parisuhteille. Meni sulla kisat miten meni… you got that going for ya. Just sayin’. Tsemppii pönttöön, Jusufina. Sorry… Josefina.”

* * * * *

“Mä olisin niin paljon mieluummin vaikka kokoamassa piparkakkutaloa, ja siinä mä olen sentään tosi surkea.”
“Höpö höpö, teidän verkkahan näytti tosi hyvältä!”
“Joo, mutta kohta pitää mennä aitojen sisään, ja sitten vasta pitääkin näyttää hyvältä.”
“Jusu-kiltti, muista nyt mitä mä sanoin. Mä en odota teiltä sijoitusta. Kukaan ei odota, ellet sitten sä itse.”
“En mä niin suuria luule itsestäni. Äh, keretään vielä vähän kävelemään.”
“Ja sitten ei kun radalle! Rennosti vaan. Madde on tosi tasaisen ja tyytyväisen näköinen.”
“Toivotaan, että se on sitä vielä radallakin.”

* * * * *

“Hieno ohjelma”, heidän luokseen astellut isä kehui.
“Niin mustakin”, Rasmus kohteliaana nyökytteli, mutta Josefina ei puhunut halaistua sanaa.
Menisit pois. Turha tulla imartelemaan, Josefina ajatteli olonsa onnettomaksi tuntien. Oli kurjaa joutua pettymään omaan maailman rakkaimpaan isäänsä niin pahasti, ettei tuntenut oloaan enää laisinkaan mukavaksi tämän seurassa.
“Joko hait pöytäkirjan? Saitte varmasti kelpo prosentit. Ehkä lähestulkoon seitsemänkymmentä”, isä arvioi.
“Hain”, Josefinalta lipsahti, ja sitten hänen oli jatkettava: “Kuuskytkahdeksan. Ja risat.”
“Loistavaa! Sen täytyy olla aika nuori vielä”, Arne arvioi Maddea katsellen ja otti oikeudekseen silittää hevosen kaulaa.
Josefina nyökkäsi jäykästi.
“Kenttäratsastus on jännittävä laji”, isä yritti vielä viritellä keskustelua, ja Josefina kirosi mielessään sitä tosiseikkaa, että he todella kilpailisivat kolme päivää toisiaan vastaan. Kenttäratsastus oli kaikessa vauhdikkuudessaan aivan liian hitaasti ratkeava laji, Josefina ajatteli silloin.

“Tuletteko jouluna —”
“Pitää kävelyttää hevosta”, Josefina keskeytti tylysti isänsä avauksen. “Rasmus, tule.”

“Mutta ihan totta”, Rasmus aloitti, kun he olivat päässeet kuulonkantamaa kauemmas Josefinan isästä.
“Mitä?” Josefina kysyi äkisti äkeän oloisena.
“Mitä me tehdään jouluna? Tai että missä me sitä vietetään. Sä et taida haluta…”
“Ei, en halua. Mä en tahdo mennä kotikotiin esittämään mitään happy families -näytelmää. Me ollaan joulu vaikka kotona tai sun vanhempien luona, tai ihan missä vaan oikeastaan. Missä sä haluaisit olla?” Josefina pyöräytti pallon poikaystävänsä kulmaukseen.
“Ehditään me miettiä sitä vielä. Aattoonhan on vielä aikaa.”
“Niin siihen kyllä on. Sun starttiin ei niinkään — Linnea varmaan ottaa mieluusti Madden jo takaisin hoiviinsa. Tarvitsetko sä apua Branin kanssa?”
“Se on kyllä oikeastaan jo valmis, niin enpä kamalasti. Ellet sitten ratsasta sen koulukoetta mun puolesta.”
“Siihen mä en taida kyetä. Yksikin rata raastoi hermoja jo tarpeeksi, vaikka ihan hyvinhän se menikin. Mä ehkä menen sitten hengailemaan Sofian kanssa”, Josefina tuumasi. “Hannele ehkä arvostaa, jos saa käydä vaikka rauhassa vessassa. Voi olla aika hektistä nyt, kun Sofiakin jo kovasti tykkää kävellä ja juosta…”

Josefina toivotti poikaystävälleen vielä viimeiset tsempit kilpailuihin ja lähti etsimään kummityttöään ja lastenhoitajaa, joka Sofiaa kaitsi lapsen isän kilpaillessa ja äidin tuomaroidessa. Ajatella. Kallan seuraava ratsastajasukupolvi, Josefina ajatteli. Olkoon sen välit vanhempiinsa mutkattomammat kuin hänen omansa.

Myyntihevoset 20-22 | Suomenhevosia!

Vuorossa joulukalenterin Suomi-teeman innoittamana hevoskauppias Hanni Koistisen välittämiä suomenhevosia! Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana. Näille joulumyyntihevosille saa halutessaan mukaan piirroskuvan. Täysikokoinen kuva lähetetään uudelle omistajalle valmiita sivuja vastaan ja sen tekijäksi kirjataan VRL-05265.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Hanni Koistinen linkitettynä tähän blogitekstiin.

Myyjän esittely

Hanni Koistinen on rehellinen hevoskauppias ja Rasmuksen työnantaja. Hannin tukikohta on Keinupuun hevostalli, jossa majailee vaihtuva valikoima jos jonkinlaisia hevosia: vanhana kenttäratsastajana Hanni välittää erityisen mielellään kuninkuuslajiin soveltuvia hevosia niin kotimaan kärkitason kilpailijoille kuin nuorten ratsastajien opetusmestareiksikin, mutta tietää, että suurimmat markkinat on rehdeillä harrastehevosilla. Siksi Hannin tallissa nähdään paljon monipuolisia suomenhevosia, eestinhevosia ja Baltian maista tuotuja harrastetason urheiluhevosia (Hanni puhuu tietysti melko sujuvasti viroa, mikä helpottaa eteläiseen naapuriin suuntautuvia hevosenhakuretkiä). Hannin tallissa on vähän väliä myös nuoria hevosia sisäänratsastettavana ja kokeneempia ratsuja ratsutusjaksoilla.

Myytävät suomenhevoset

20 sh-t. Mantarelli VARATTU
i. Aprikoo (ii. Appelsii, ie. Valonmäen Venja)
e. Marenkeli (ei. Marsmars Marraskuu, ee. Enkeltaru)
155-senttinen liinakko

Manta on reipas ja meneväinen suomenhevonen, jolla on omat tammamaisen oikuttelun hetkensä. Se on melko pitkälle koulutettu ratsu ja jo 12-vuotias, mutta sen kummempaa kulumaa ja kremppoja ei ole todettu, joten hevosella on odotettavissa vielä pitkä ura ratsuna. Mantalla on kilpailtu alue- ja kansallisella tasolla helppo A -luokkia mukiinmenevin tuloksin, ja Hanni on muutamaan kertaan määrännyt Rasmuksen huristelemaan lähitallin harjoituskisoihin hyppäämään hevosella 80-90cm luokkia. Kotona Manta on kivunnut yli jopa yksittäisestä 110-senttimetrisestä okserista, vaikka kouluratsastusta sen kanssa onkin enemmän harjoiteltu. Maastossa meneväinen tamma saattaa ottaa vauhdinsäätelyn omiin kätösiinsä, mutta hyvä puoli on sen pelkäämättömyys: Mantalle on ihan sama, vaikka vieressä olisi meneillään Monster Truck -näytös.

21 sh-o. Suenveräjän Terhen MYYTY; Sivut
i. Helmen Feeliks (ii. Taavintuvan Frans, ie. Metsänhelmi)
e. Suenveräjän Utunen (ei. Voikkori, ee. Untuvainen)
158-senttinen ruunikko

Tällä hevosressulla riittää lempinimiä: Terho, Teppo, Tepi, Repe, Terttuli ja niin edelleen. Riittää sillä myös menohaluja ja kokoa! Terhen on komea nelivuotias ori, jonka Rasmus on nimennyt Hannin tämänhetkisistä suomenhevosista lempparikseen. Ratsutyyppinen rakenne ja reipas ote työntekoon varmasti kohottavat orin pisteitä mainitun ratsuttajan silmissä. Terhen on energinen mutta mutkaton luonne, ja mukavana ominaisuutena mainittakoon miellyttävällä tavalla herkkä suu ja oikein kiva (joskin vielä voimaa vaativa) laukka. Toisin kuin Manta, Terhen saattaa herkällä päällä ollessaan joskus säikähtääkin jotain, ja silloin se esittää erinomaista ketteryyttä käännähtäessään kannoillaan ja pötkiessään vauhdilla karkuun. Onneksi se on myös siinä mielessä järkipeli, että harvoin pelästyy samaa, kertaalleen vaarattomaksi todettua asiaa enää toiste.

22 sph-o. Taiantuntu VARATTU
i. Kauaskaipuu (ii. Turo Tienviemä, ie. Suvetta Soi)
e. Lounan Taikaloru (ei. Loitsima, ee. Lounatuulia)
147-senttinen voikko

Taiantuntu on vasta 3-vuotiaaksi kääntyvä ylitsevuotavan suloinen pienhevonen. Sen lempinimi on hempeästi Nuttu, eikä edes Hanni Koistinen itse ole osannut olla kiintymättä myyntivälitykseen saapuneeseen pikkuoriin. Nuttu rakastaa ihmisiä ja ihmiset rakastavat sitä. Pikkuhitusen ujo ja arka nuori turvautuu aina jännän paikan tullen muiden tarjoamaan suojaan: joko se hakeutuu lajitovereiden läheisyyteen tai painaa turpansa ihmisen hihan tuntumaan. Nuttu on sukunsa perusteella potentiaalinen jalostusori ja tulevaisuuden kilparatsu lajiin kuin lajiin. Useat sen sukulaiset ovat kunnostautuneet suomenpienhevosten mestaruuskilpailuissa ja nahistelleet kärkikahinoissa eri lajeissa.

Täydellisen joulun jäljillä | 10. Joe joulutonttu

Torstaina Josefina lähtee aikaisin yliopistolle ja Rasmus ottaa Joachimin mukaansa töihin. Hanni Koistinen, jonka englanninkielentaito on vähäinen ja saksankin osaaminen rajoittuu muutamaan sanaan, puhuu kuitenkin sujuvasti hevosnaista ja löytää nopeasti Joen kanssa yhteisen sävelen. Ehkä jopa liiankin nopeasti, sillä Rasmus ehtii siivota kuusi karsinaa siinä ajassa, kun molemmat putsaavat yhdet ja keskustelevat lopun aikaa käytävällä. Vaikka Hanni ei todellakaan ole mikään suupaltti, vaan päinvastoin, Joe onnistuu lirkuttelemaan todennäköisesti Hannin kaikki liikesalaisuudet tietoonsa. Ei sillä, että pomo vakoojaa tarvitsisi – hevoskauppa Saksassa ja Suomessa ovat Rasmuksen näkökulmasta melko lailla eri lajeja.

”Rasmus!” Joe huudahtaa ilahtuneena Rasmuksen tullessa tyhjentämästä kottikärryjä, aivan kuin yllättyisi siitä, että hänkin on paikalla. ”Hani promised that I can try and ride a real Finnhorse. Why don’t you have one? I heard they can do any discipline.”

“Any discipline at a certain level”, Rasmus irvistää. “I’m not really a fan.”

Joachim ei kuitenkaan lähestulkoon malta pysyä housuissaan, kun he lähtevät hevosia ratsastettaviksi. Hanni hevoskauppiaalla on Joen iloksi nyt tavallista hieman isompi valikoima suomenhevosia: kaksi myytävää ja kaksi ratsutuksessa. Rasmus ei ole siitä kovinkaan innostunut, sillä hänelle kulttuurishokki kevyiden puoliveristen ja suomenhevosten välillä on useimmiten liian suuri, vaikka hän kotimaisetkin kylmäveriset tietenkin valittamatta ratsastaa.

”Ooh, I wanna try that one”, Joe iskee välittömästi silmänsä pitkäharjaiseen liinakkoruunaan. ”He looks like the ones on postcards.”

”As you wish”, Rasmus kohauttaa hartioitaan ja ojentaa Joachimille riimunnarun. Rasmus päättää olla kertomatta, että liinakko on käytännössä suoraan raviradoilta ratsutukseen tullut seitsemänvuotias, joka ei osaa vielä juuri mitään. Hän päättelee, että Joe huomaisi sen kyllä ennen pitkää ilman ennakkovaroitustakin. Rasmus itse ottaa nelikosta ratsastettavakseen oman suosikkinsa, raamikkaan nelivuotiaan ruunikon. Kenttä on hyvässä kunnossa, joten he päättävät ratsastaa ulkona, jonne Rasmus kasaa muutaman kavaletin ja pystyesteen. Joen ratsu ei vielä ymmärrä niiden päälle, mutta Rasmuksen hevoselle pienet hypyt tekisivät hyvää silläkin uhalla, että se saattaa olla hieman virkeä.

Virkeä on Joenkin hevonen – ruunan ravissa on toistaiseksi vain kaksi vaihdetta, kovaa hölkkää ja kovaa kisavauhtia. Laukan se nostaa, mutta kolmetahtista siitä ei saa tekemälläkään, ja taipuminen on hevoselle vielä jotakuinkin tuntematon käsite. Joe kuitenkin jumppaa ruunaa kasvot loistaen, ja kun hän on saanut hevosen laukkaan kohtuullisen yrittämisen jälkeen, hän silmääkään räpäyttämättä ohjaa sen kohti pystyestettä. Ruuna harppaa pärskähdellen yli, eikä Rasmus voi olla nauramatta. Joe jos joku saattaisi onnistua taikomaan ex-ravuristakin estehevosen muutamalla ratsastuskerralla.

”So much fun”, Joe intoilee, kun he kävelevät loppukäyntejä. ”I see potential! Should I take this one with me to Germany?”

”Why not. You could suggest a new business idea to the boss”, Rasmus sanoo vakavana. “Trading Finnhorses! Markets in Germany must be huge.”

“Could be”, Joe vastaa tarmokkaasti. ”Who doesn’t want a versatile, exotic and pretty horse! I must speak to Hani right away.”

Rasmus on tietenkin varma, että Joe vitsailee, mutta miehestä ei voi koskaan mennä täysin takuuseen. Niinpä Rasmus katsoo parhaaksi vaihtaa aihetta, ennen kuin Joe oikeasti solmisi miljoonien välityssopimuksen ja Rasmus saisi pomon peräänsä, kun oli toiminut välikätenä katastrofaalisessa diilissä.

”I still don’t have anything for Josefina”, Rasmus paljastaa. ”For Christmas, I mean. Any ideas?”

“A foal”, Joe vastaa välittömästi. ”Of course. I’d have some prospects in mind.”

Rasmus huokaa. “Something a bit cheaper?”

“A puppy?”

“Man, help me out here”, Rasmus pyytää tuskaisena. ”Something that is not alive. I’m not a Christmas person. I’m the worst with gifts.”

“A dead puppy”, Joe vastaa. “Just kidding. Ferry tickets to Germany for the summer?”

“I’m not sure she would love it”, Rasmus sanoo totuudenmukaisesti ja hänen ajatuksensa käyvät edellisessä sunnuntaissa. “I mean, I would, but I guess that’s not enough.”

“Well, she’d better, cause I’ll be waiting for her. And you guess, who else is?”

“Kaja?” Rasmus ehdottaa viattomasti.

“Ha ha”, Joe virnistää. “The boss would be crushed if you didn’t come. He’s a one big softie nowadays. One day he actually said that he misses you guys being around. I mean, so far the only thing he’s been longing for is his youth.”

“Nice story, but not sure if I should believe it”, Rasmus vain hymähtää, mutta hän päättää painaa idean mieleensä. Ehkä, jos asia tulisi vielä puheeksi, ja Josefina vaikuttaisi olevan oikeasti kiinnostunut… Mutta siltikin, joululahjan pitäisi olla ensisijaisesti Josefinaa varten, ei häntä itseään.

Rasmus huokaa. Ehkä hän vain ostaisi sen koiranpennun, jos ei sentään varsaa.

Täydellisen joulun jäljillä | 9. Murunen

Josefina tapasi miehet Murronmaan ostarilta pari korttelinkulmaa sivuun sijaitsevan Murunen-ravintolan edustalla. Joachimille olisi varmasti kelvannut mikä tahansa murkina, mutta tuntui mukavalta viedä hänet Murusen tunnelmalliselle ja ennen kaikkea perinteiselle joululounaalle — niin innoissaan kun vieras oli kysellyt heiltä suomalaisesta joulunvietosta. Ohut lumikerros koristi Murusen puutarhapihaa, jossa kesäisin oli siellä täällä pöytiä ja pöydissä iloisia ihmisiä, ja ravintolan oveen oli kiinnitetty runsas, valosarjalla ja kuivatuilla appelsiininsiivuilla koristettu havukranssi. Josefina kipusi miehet vanavedessään peremmälle ja nautti kauniisti pidetyn vanhan talon charmista ja hiljaisesta puheensorinasta, joka kertoi, että ravintolan bisnes kukoisti.

Kassalla hän maksoi heidän kaikkien joululounaansa Rasmuksen katsellessa muualle niin kuin ei sitten tietäisi, että Josefina tarjosi eikä hän. Se ei aina ollut ongelma, ei heidän ollessaan kahdestaan kunhan sitä ei tapahtunut liian usein, mutta Joachimin nähden Rasmus olisi mieluusti kunnostautunut herrasmiehenä. Vanha ystävä ei kuitenkaan ilmaissut tilanteessa olevan mitään kommentoimisen arvoista, ja niinpä Rasmuskin hengitti hitaasti ulos ja siirtyi muiden perässä pöytään.

Josefina valitsi rauhaisan pöydän suurten, valkopienaisten ikkunoiden luota. Joe asettui luontevasti hänen viereensä, ja niinpä Rasmus asetti oman takkinsa tyttöystäväänsä vastapäätä sijaitsevan tuolin selkämykselle. Talvipäivän valo kosketti kauniisti Josefinan poskipäätä ja nenää ja sai sinisilmät näyttämään tavallista vaaleammilta. Hätkähdyttäviltä. Ja niin hätkähdyttävät kuin ne olivatkin, ne olivat silti kiltit ja avoimet ja lämpimät, kuten Josefinalle oli ominaista. Rasmuksen sydän tai vatsanpohja tai mieli – mikä hän oli tuntemuksen sijaintia erittelemään, kun se tuntui niin kokonaisvaltaiselta – oli kai hetken aikaa erityislaatuisen herkällä tuulella.

Noutopöytä oli runsas ja erinomaisen jouluinen. Oli ihan Josefinan tapaista löytää kaikki tämänkaltaiset joulun salaisuudet. Rasmus mietti, oliko koskaan edes kuullut Murusen joululounaasta, vaikka olikin asunut lähikulmilla useita vuosia. Lautanen niin täynnä, että sen kanssa kulkeminen vaati keskittymistä, Rasmus luovi takaisin heidän pöytäänsä, missä Joe oli juuri istahtamassa alas hänen tyttöystävänsä vierelle ja tarttui jo keskustelun peräsimeen luontevin ottein.

”So, Josie, how was the fitting?” mies kysyi, ja Josefinan kasvoille kohosi vieno tyytyväisyys.
”Well, the dress fits like a glove after a few alterations”, hän kertoi. ”And I actually really like it. At first I was afraid it might be slightly dramatic, and, well, maybe it is but it’s oh-so-beautiful. I hope I can pull it off.”
”Ha, sounds fancy! I reckon he’ll enjoy pulling it off too”, Joachim, vanha koiranleuka, nauroi ja potkaisi Rasmuksen säärtä pöydän alla. Se sattui vähän.

Josefina livautti Rasmukselle nopean – ja hyvä tavaton, lähestulkoon viekoittelevan – hymyn pöydän yli. Poskipäätä hellivä valo oli taas paikallaan ja tarrautui kauniisti naisen kasvoja reunustavaan hiuskiehkuraankin. Se oli vaaleampi kuin ennen. Salamana Rasmuksen mieli kiidätti heidät muutaman viikon päähän potentiaaliseen tulevaisuuteen; jälleen Dzelzainin linnaan. Josefina oli alkanut valmistautua vuodenvaihteen maineikkaaseen gaalaan jo hyvissä ajoin. Tyttöstävä oli livauttanut Rasmuksen tietoon pieniä yksityiskohtia juhlapuvustaan, ja niistä palasista hän rakenteli mielikuvaansa. Se ei ollut täysin ehyt. Aika näyttäisi, pääsisikö mies näkemään Josefinaansa täydessä glamourissaan juhlailtana; kutsu käsitti heidät molemmat, mutta oliko hän menevä mukaan? Päätös oli vielä tekemättä.

”I am really looking forward to meeting Amelie”, Josefina sanoi juuri hymyillen.
Joachim kiusoitteli Josefinaa ystävällisesti siitä, miten eriskummallisiin paikkoihin tämän ystävät levittäytyivätkään. Rasmus ajatteli, että ehkä vitsissä oli puolet totta. Arkielämässä Josefina oli usein ihan tavallinen, ihana tyttö mukavissa college-housuissa ja (häneltä lainatussa) hupparissa (jonka kyynerpää saattoi olla kulunut puhki), ja oli hankala muistaa, että hän toden totta oli syntynyt vauraassa ratsuhevosia kasvattavassa kartanossa ja ystävystyi ilmeisen sulavasti linnojen väen kanssa.

Ja kaikesta siitä huolimatta Josefina katsoi pöydän yli juuri häntä sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt mitään ihanampaa. Niin innoissaan kuin Josefina olikin lähestyvistä juhlissa uskomattoman upeissa puitteissa, sellainen ei ollut eikä koskaan tulisi olemaan hänen unelmiensa arkea. Hyvähän sitä oli purjehtia yksi ilta ympäriinsä huumaavan glamourin ja puolituttujen ja tyystin tuntemattomien keskellä, mutta laskeutuminen tuttuun arkeen olisi taas edessä. Josefina hymyili ja totesi itsekseen, ettei se tuntunut lainkaan hassummalta ajatukselta. Pöydän alla hän tuuppasi huomattavasti Joachimia pehmeämmin Rasmuksen kengänkärkeä omallaan ja toivoi lämpimien ajatuksiensa välittyvän perille saakka.

Täydellisen joulun jäljillä | 8. Kolmikko Kaajapuroilla

Joachim joutui heräämään ensimmäiseen päiväänsä Kallassa jokseenkin krapulaisena. Mies ryömi keittiöön hieman ennen yhtätoista silmät ristissä ja poskella punainen painauma tyynyliinan rypystä. Josefina oli opiskellut jo useamman tunnin tietokoneen ääressä, ja Rasmus oli ehtinyt entisen markkinointiapulaisen ominaisuudessa muokata ja julkaista myyntivideot muutamasta Hannin hevosesta. Kaksikko vaihtoi huvittuneen katseen.

”I need”, Joe kähisi ja avasi ensimmäisen vastaantulevan kaapin, ”water.”

”Above the sink”, Josefina ohjeisti. Joe otti isoimman mukin minkä löysi, laski sen täyteen vettä, joi kaiken muutamalla kulauksella ja toisti toimenpiteen neljä kertaa. Sitten hän laski mukin tiskipöydälle ja huokaisi kovaan ääneen.

”Okay then, should we head to the stables?” ratsumestari kysyi ja läiskäytti kätensä yhteen.

Rasmus vilkaisi häntä epäluuloisena, mutta Joe näytti olevan tosissaan ja saaneen hiipuneet voimansa takaisin suomalaisesta hanavedestä. Silti oli Rasmuksen mielestä pieni ihme, että jo yhdeltä he todella olivat Kaajapuroilla valmiina lähtemään maastoon. Matkalla he olivat poikenneet hakemassa Branin Auburnissa – ”rather ritzy”, oli kuulunut Joen tuomio, ja he olivat poistuneet paikalta mahdollisimman pian ennen kuin kumpikaan perijättäristä törmäisi heihin.

Joachim oli saanut valita ratsun, ja vaikka mies olikin rapsutellut Pikiä pitkän aikaa ihastuksesta (tai taka-alalla yhä vaanivasta krapulasta) huokaillen, hän oli kuitenkin päätynyt Kisseen. Rasmus sai kokeneimmalla Branilla johdattaa kolmikon maastoon. Lunta oli satanut jälleen edellisyönä, ja nyt sitä alkoi olla jo hyvä kerros: Bran työnsi kävellessään turpaansa lumihankeen ja Kisse hypähteli Joen alla aina, kun puista putoili lumihiutaleita sen takaosalle.

”I wanna canter through the fields”, Joe ilmoitti, kun metsän läpi mutkitellut polku kääntyi pellon laitaan. ”Can we?”

”If you promise not to fall”, Rasmus virnisti. “Your horse is a bit green in these sorts of things.”

“I’ve never fallen off a horse”, Joe vannoi ja taputti niskojaan nakkelevaa Kisseä kaulalle. ”Besides, she’s great. We can manage. Josie, can you manage?”

Josefina pyöräytti silmiään: ”Oh, you bet.”  Niinpä he siirsivät ratsunsa ravin kautta laukkaan eivätkä empineet päästää niitä kiihdyttämään vauhtia neliksi. Kisse, joka ei tosiaankaan ollut saanut laukata porukassa kovinkaan monen pellon halki elämänsä aikana, heitti juostessaan jänisloikan jos toisenkin, mutta Joe roikkui kyydissä ja nauroi. Piki juoksi pää pystyssä ja korvat hörössä, ja Bran kiihdytti vauhtia vain juuri sen verran, että pysyi turvanmitan sen edellä. Pöllyävä puuterilumi kasteli Rasmuksen kasvotkin.

Kukaan ei pudonnut, ja kun he palasivat puolta tuntia myöhemmin takaisin Kaajapuroille, kaikkien posket olivat punaiset ja hevoset pärskivät tyytyväisinä.

”Is your hangover now cured?” Josefina tiedusteli hypätessään alas Pikin selästä.

Joachim esitti tietämätöntä. ”Which hangover?”

Ennen kotiinlähtöä Josefinalla ja Rasmuksella oli vielä tärkeä vanha tuttu esiteltävänä Joelle: Granni. Vaikka tamma ei muistuttanut vielä lähellekään tynnyriä, sen tiineys oli kuitenkin jo niin pitkällä, ettei neiti hapannaama ollut päässyt maastoretkelle mukaan. Niinpä he tarjosivat Grannille oman pikku metsälenkin maasta käsin. Iltapäivän kevyt lumisade oli yltymässä jo aikamoiseksi tuiskuksi, mikä ilahdutti saksalaista vierasta erityisesti.

”Man, I love Finland”, mies hönki ja huitoi lumisia puita kohden. ”Go there, I’ll take a picture! Say cheese. What is it Finnish?”

“Juusto”, kuvaan hieman vastahakoisesti asettunut Rasmus sanoi synkästi, mutta kiersi sitten kätensä Josefinan käsikynkkään eikä voinut olla hymyilemättä. Joachim intoili ja nauroi vuoron perään niin, että Grannikin tuli uteliaaksi ja nosti hienopiirteiset korvansa pystyyn.

”You look absolutely gorgeous”, Joe sanoi, mutta ei eritellyt, ketä heistä kolmesta hän tarkoitti.

Täydellisen joulun jäljillä | 7. Joachim saapuu ryminällä

Ryske ja pauke säikäytti Josefinan niin, että hän oli vähällä tiputtaa tulitikun, jolla oli juuri parhaillaan sytyttämässä sohvapöydällä seisovan kynttelikön viimeistä kynttilää. Viime hetkellä hän tiukensi otettaan tulitikusta, mutta se oli jo päässyt palamaan niin lyhyeksi, että näpitkin olivat vähällä palaa. Vikkelästi Josefina puhalsi tikun sammuksiin ja riensi ovelle. Sen takaa kuului omituista suhinaa ja etäisesti Rasmukselta kuulostavaa puhetta, mutta sanat puuroutuivat tunnistamattomiksi kunnes Josefina raotti ovea. Ulkona oli pilkkopimeää.

Omituinen suhisija oli Joe, joka yritti pontevasti hyssyttää hiljaiseksi Rasmusta, joka puolestaan osoitti ovea ja ilmoitti Joachimille tuima ilme kasvoillaan: “- my house, remember, I got a key, why don’t you let me - aah!”

Joachim oli havainnut oven aukeavan ja lopulta vaientanut Rasmuksen rujolla tuuppaisulla kylkeen.

“Aah indeed! Mademoiselle, I am d-e-lighted to see you, you eeenchanting little lady! Let us carol a song!”

Josefina vastaanotti häkeltyneenä suukon kämmenselälleen ja säpsähti sitten, kun Joe ryhtyi hoilottamaan tunnistamattomuuteen asti epävireistä joululaulua. Pikaisesti laskien Josefina tuli siihen tulokseen, että puolet laulun sanoista oli englantia, kolmasosa saksaa ja loppuhitunen jotakin, mitä saattoi kutsua ainoastaan mongerrukseksi. Kauhuissaan tyttö tarttui saksalaisenglantilaista ratsumestaria takinhihasta ja ryhtyi nykimään tätä perässään kynnyksen yli.

“Joe, please stop yelling and come inside before our poor neighbour thinks we have a dying werewolf on our doorstep! Are you wasted?”

“Ha-HA!” äännähti Joachim, joka kompuroi lähestulkoon sulavaliikkeisesti eteiseen, pudotti laukkunsa ja takkinsa lattialle ja askelsi sitten Josefinan ja Rasmuksen keittiöön kuin paraskin lavan haltuun ottava oopperadiiva. “Yes I am! He”, mies sanoi ja viittilöi dramaattisesti Rasmukseen päin, “was lllate, and I, unfortunately, had nothing else to do than gulp down a couple of ridiculously expensive pints.”
“How many?” kysyi Josefina puoliksi epätoivoisena ja puoliksi huvittuneena.
“A gentleman never tells”, ilmoitti Joachim suureellisesti ja kaappasi sitten hänet karhunhalaukseensa.

Nyt Josefina jo nauroi vähäsen, ja se hento naurunhelkkä ilahdutti Joachimia kovin. Rasmus, joka oli kestänyt päihtynyttä talvivierasta jo useamman tovin autonsa rajatussa sisäilmatilassa, oli lähinnä tyytyväinen kun oltiin perillä.

”Ooh, I like this place”, Joachim kehaisi kohta tömistellessään ympäri heidän asuntoaan. ”Very cosy. Very Josie-like. Cosy-Josie. And very Christmassy, with all the snow outside and candles here and there. Maybe I should stay, experience a true Finnish Christmas.”
”But you only said a few days”, Rasmus muistutti vaihdettuaan pari epävarmaa vilkaisua Josefinan kanssa; Joesta ei koskaan voinut tietää oliko se sittenkin tosissaan.
“Yeahyeah”, puuskaisi Joachim ja naulasi sitten humalan sumentaman katseensa Josefinaan.

Josefina tunsi punastuvansa.

“Oi! Who is this blondie? Oy oy oy, Josie. You’re blonde now.”

Joe tiiraili Josefinaa, jonka poskien puna syveni tuomiota odotellessa.

”A total babe”, Joachim lopulta letkautti ja levittäytyi sitten mukavasti keskelle sohvaa niin kuin olisi aina ollut osa heidän asuntonsa sisustusta. Siinä oli yksi niistä vieraista, joita ei tarvinnut kehottaa olemaan kuin kotonaan.

Täydellisen joulun jäljillä | 6. Itsenäisyyspäivän ilta

Josefina on itsenäisyyspäivän iltapäivän töissä, joten Rasmuskin käy ratsastamassa muutaman hevosen Keinupuussa ja suuntaa sen jälkeen Auburniin niin, että ehtii liikuttaa Branin ja laittaa sen yöpuulle juuri sopivasti ennen Josefinan työvuoron päättymistä. Kahdeksan jälkeen he lähtevät yhdessä kotiin. Ilma on lämmennyt ja lumisade muuttunut loskaksi ja tuulilasiin pisaroivaksi sateeksi, mutta monilla ikkunoilla on kaksi kynttilää ja pihoilla jouluvaloja. Rasmuksenkin on myönnettävä itselleen, että ne näyttävät ihan tunnelmallisilta. Paitsi kirjavat ja punaiset valot – niitä Rasmus ei voi sietää. Jos Eedit päättäisi laittaa pihalleen punaiset jouluvalot, jotka saisivat koko heidän asuinkompleksinsa näyttämään sirkusteltalta, Rasmus kävisi aivan taatusti leikkaamassa sähköjohdon poikki jo samana yönä ja esittäisi myöhemmin yllättynyttä.

Josefina käy ensin suihkussa, ja sillä välin kun Rasmus peseytyy, hän on kaivanut jostain kaksi sinivalkoista pitkää kynttilää heidänkin ikkunalaudalleen. Rasmus istuu sohvalle Josefinan viereen ja vetää tyttöystävänsä kainaloonsa. Televisio välittää taustalla itsenäisyyspäivänjuhlintaa Helsingistä heidän olohuoneeseensa.

”Pitäisikö tilata jotain ruokaa?” Rasmus kysyy. Vaikka heidän jääkaappinsa on täynnä kaikenlaista perjantaisen kauppareissun jäljiltä, Rasmus ei millään jaksaisi nousta ja alkaa kokkaamaan.

Josefina on onneksi samaa mieltä. ”Pitsaa?” hän ehdottaa, ja Rasmus suostuu ilomielin.

Rasmus kurottaa ottamaan puhelimensa pöydältä. Joelta on tullut viesti: mies varmistaa, onhan Rasmus tulossa häntä vastaan lentokentälle. Joachim, joka ei ole käynyt heillä vielä koskaan, on toden totta yllytyshulluna ostanut muutaman päivän lomalleen lentoliput Suomeen ja on saapumassa huomenna.

I’ll be there, Rasmus kirjoittaa Joelle takaisin. Vastaus tulee melkein heti: Cool! Even though I do wish that Josie would come, cant wait to see her xx

“Joe ei kuulemma malta odottaa sun näkemistä”, Rasmus raportoi samalla kun naputtaa pitsoja ostoskoriin.

Josefina tyrskähtää. ”Hauskaa, että Joe tosiaan on tulossa. Mulla on muuten silloin tiistaina vain etähommia, niin voidaan käydä vaikka porukalla tallilla.”

”Ei sitä varmaan Auburniin uskalla viedä”, Rasmus aprikoi. ”Mutta ehkä me voitaisiin hakea Bran Purtsilaan ja ottaa Kisse ja Piki, niin päästäisiin maastoon. Siitä olisi varmaan hauskaa nähdä suomalainen maalaistalli.”

”Kuulostaa hyvältä”, Josefina nyökkää. Maastoreissu nuoren hevosten ja Joen kanssa voisikin olla kokemus – todennäköisesti sykettä nostattava sellainen.

”Mä luulen, että se aikoo houkutella meitä taas ensi kesäksi sinne”, Rasmus jatkaa laitettuaan pitsatilauksen menemään. ”Se vähän antoi ymmärtää, että pomo oli kysellyt, kun se soitti mulle viime viikolla.”

”Haluaisitko sä mennä?” Josefina kysyy ja vilkaisee Rasmusta, vaikka tietää kyllä vastauksen siitäkin huolimatta, etteivät he ole puhuneet ensi kesästä vielä mitään.

”Joo”, Rasmus sanookin sen kummemmin empimättä. ”Ja mielellänihän mä olisin siellä pidempäänkin kuin viime kesänä. Tai jos pääsisi lähtemään jo toukokuussa. Mutta vain sun kanssa, tietenkin”, Rasmus lisää ja rutistaa Josefinaa kevyesti.

”Niin”, Josefina sanoo. ”Täytyy katsoa, milloin vikat tentit on. Välillä on kyllä aina ikävä Saksaan. Varsatkin ovat varmaan kasvaneet älyttömän paljon. Saati sitten kesään mennessä!”

”Silloinhan Flirtjinx ja Divakin ovat jo sisäänratsastusiässä”, Rasmus vihjailee omasta mielestään hienovaraisesti, mutta Josefina nauraa ja vastaa, että kuka tietää, ehkä pomo haluaisi laittaa omat varsansa satulaan itse.

He ovat hetken hiljaa ja katsovat hiljalleen etenevää kättelyjonoa televisiosta. ”Haluaisitko sä vielä joskus muuttaa ulkomaille? Siis pysyvästi?” Josefina kysyy sitten.

Rasmus miettii pitkään. Haluaisiko hän? Suoraan sanottuna Rasmus ei ole miettinyt asiaa enää pitkään aikaan kunnolla. Aina silloin, kun hän on Saksassa ja tajuaa, ettei oikeastaan haluaisi palata, muutto pyörii hänen mielessään jonkun aikaa. Mutta kun hän on Suomessa, ja hänellä on täällä Josefina ja omat hevoset, omat työt ja nyt melkein oma paritalonpuolikaskin, asia pikkuhiljaa unohtuu. Suomi on hyvä maa, Rasmuksen täytyy todeta – Saksa ei millään muulla tavalla ole merkittävästi parempi kuin siten, että hevosurheilu on siellä kaikin puolin helpompaa. Ja siinä asian ydin ehkä piileekin. Rasmuksen elämä pyörii hyvin pitkälti hevosurheilun ympärillä.

Mutta ei enää täysin: hänellä on myös Josefina. Ja Josefinalla on nyt opintonsa eikä ehkä tulenpalavaa halua alkaa ammattiratsastajaksi, lähteä ja jättää kaikkea paitsi Rasmus taakseen.

”En mä tiedä”, Rasmus vastaa lopulta. ”En ehkä enää. Tai siis, ei se kurjakaan ajatus olisi… Mutta en mä tiedä, onko se enää realistista. Ja ainahan sinne käymään pääsee. Muutaman päivän matka tuosta lahden yli, ei homma eikä mikään.”

Josefina hymähtää. ”Eipä niin”, hän vahvistaa, mutta näyttää mietteliäältä.

“Kuinka niin?” Rasmus utelee. “Haluaisitko sä?”

“Se olisi jännä ajatus”, Josefina sanoo. “Repäistä kunnolla ja lähteä vaan. Mutta en mä kyllä tiedä, tuskin nyt kesken opintojen ainakaan. Suomessa on kuitenkin monella tapaa hyvä ja helppo olla.”

“Niinpä, täällähän on kaikki nyt hyvin”, Rasmus sanoo, ja Josefina laskee päänsä hänen olkapäälleen. Kosteat hiukset tuntuvat kylmiltä Rasmuksen kättä vasten.

”Tai no”, Rasmus huokaa, ”kaikki olisi hyvin, jos ne pitsat vain tulisivat. Mä kuolen nälkään.”

Täydellisen joulun jäljillä | 5. Uusien ideoiden tarpeessa

Rasmukselle ei ollutkaan luvassa Täydellistä Joululahjaa. Josefina kierteli epätoivon vimmalla Murronmaan ostoskeskusta uutta ideaa etsien. Järki supatti välillä kainosti hänen korvaansa, ettei Rasmus Alsila vaatinut järjettömyyksiä ollakseen tyytyväinen lahjaansa, mutta tunne tiuskaisi vastaan, että jotakin upeaa oli keksittävä. Tai jos nyt ei upeaa, niin edes jotakin sellaista, mitä Rasmus todella tarvitsisi. Tai jos ei vaikka tarvitsisikaan, niin vähintäänkin tahtoisi. Tai jos ei tietäisi tahtovansa… Äh! Miksi mokoman miehen piti olla niin typerä, ettei se koskaan vahingossakaan sanonut ääneen, jos tarvitsi tai tahtoi jotakin? Oliko liikaa vaadittu, että Rasmus helpottaisi tyttöystävänsä lahjanhankintarumbaa edes vienosti vihjaamalla mitä halusi?

Ongelma oli, Josefina ajatteli hampaitaan kiristellen, että jos Rasmus tarvitsi jotakin, Rasmus osti sen itse. Poikaystävällä ei kai käynyt mielessäkään, että joku muu olisi voinut halunnut ilahduttaa tarpeeseen tulevalla lahjalla. Lannistuneena Josefina seisahtui elektroniikkahyllyjen keskelle ja tekeytyi hyvin pieneksi, jottei kukaan vain näkisi häntä siellä. Virkaintoiset elektroniikkamyyjät kyllä varmasti vainuaisivat mistään mitään tietämättömän asiakkaan ja yrittäisivät tuputtaa neuvojaan joko avuliaisuuttaan tai myyntihaluisuudessaan, eikä Josefina missään nimessä tahtonut apua, vaikkei tiennytkään, mitä oli etsimässä. Ehkä erityisesti siksi. Olisi tuntunut urpolta vastata, ettei hänellä ollut hajuakaan mitä hän oli ostamassa, mutta että hän oli täällä, koska tiesi avomiehensä käyttävän kaikenlaista määrittelemätöntä teknologiasälää arjessaan.

Lahjojen ostaminen kiireessä oli Josefinan mielestä inhottavinta mitä hän tiesi, ja siksi hän aloittikin niiden hankkimisen aina hyvissä ajoin (kuten esimerkiksi heti juhannuksen jälkeen). Lisäksi hän ei koskaan mennyt lahjaostoksille aikarajan kanssa.

Paitsi tietysti nyt.

Kelloa vilkaistuaan Josefina irvisti ja päätti, että olisi parempi poistua tyhjin käsin kuin tehdä harkitsematon lahjapäätös. Hän oli varannut ajan kampaajalle, eikä hän kehtaisi olla sieltä myöhässä. Lahjanostotuskailu alkoi vaihtua odottavaiseksi jännitykseksi, kun Josefina askelsi lähemmäs kohdettaan. Tänään hän poistuisi kampaajan penkistä kuin uutena ihmisenä. Sellainen päätös hirvitti ihmistä, joka oli koko ikänsä kuunnellut äitinsä mielipiteitä siitä, kuinka harvat osasivat valita värjättäväksi itselleen sopivan sävyn. Ei äiti ollut koskaan suoranaisesti kieltänyt Josefinaa värjäämästä hiuksiaan, mutta jokin paheksuva vire oli aivan takuulla ollut olemassa, ja koska kuuliainen tytär ei tahtonut vireen muuttuvan pauhuksi, hän pitäytyi omassa värissään.

Kampaaja oli Josefinalle tuttu sellaisella etäisellä tavalla kuin asiakaspalvelijat, jotka kohdattiin toistuvasti, saattoivat olla. Josefina oli käynyt Veeran asiakkaana koko ajan Kallassa asuessaan ja pitänyt tämän työnjäljestä. Veera puhui paljon, mutta hänellä oli niin miellyttävä ääni, ettei se häirinnyt lainkaan. Joskus Josefina puhui takaisin niin paljon, että hämmästyi sitä itse, mutta Veera ei tuntunut huomaavan rupattelevaisuudessa mitään omituista. Josefina ajatteli välillä, että ehkä Veera oli hänen Kallan seudun ystävien top-vitosessa, tai oli ainakin ollut kunnes hän aloitti opintonsa ja tutustui uusiin ihmisiin. Kaipa kampaaja vieläkin kohosi kymmenen kärkeen; se kertoi kaiken olennaisen Josefinan ystävystymistaidoista. Tuttaviahan hänellä tosin piisasi ystävien vähälukuisuuden vastapainoksi niin runsain mitoin, että pää meinasi melkein mennä pyörälle.

”Ai hitto kun tulikin kiva!” Veera kehui omien kättensä työtä paljon, paljon myöhemmin.
Josefina katseli itseään ja ajatteli, että ehkä hän oli astunut johonkin toiseen ulottuvuuteen. Hän näytti eri ihmiseltä. Sellaiselta, joka päätti itse, minkävärisissä hiuksissa viihtyi, ja jos kykeni tekemään niin perustavanlaatuisia päätöksiä, kykeni kyllä myös ostamaan yhden lahjan yhdelle puolisolle.

Uuden identiteettinsä turvin Josefina palasi elektroniikkahyllyjen luo eikä painunut tällä kertaa arkana kasaan. Hän peräti hakeutui myyjän juttusille. Uusi Josefina uskalsi sellaisiakin asioita, ja kuinka kannattavaa se oli! Myyjän avulla Josefina valikoi kuulokkeet, jotka olisivat Rasmuksesta varmasti mukavat kun se katsoisi sarjojaan tai pelaisi pelejään. Ne olivat langattomat, Josefinan mielestä tyylikkäät ja tuntuivat ihan miellyttäviltä eivätkä painaneet ikävästi korvia. Eiväthän ne kuulokkeet olleet sitä, mitä Josefina oli suunnitellut, mutta tuskin ne ainakaan täysi harhalaukaus olivat.

Vaan entäs hiukset? Kotimatkalla Josefinaa alkoi taas jännittää. Hän ei ollut kertonut Rasmukselle värinvaihtoaikeistaan. Olisi ollut mukavaa sanoa, ettei poikaystävän mielipide ollut hänen omaansa tärkeämpi, mutta se olisi ollut myös valehtelua. Josefina Rosengård ei pitänyt omia näkemyksiään useinkaan kovin suuressa arvossa.

Lämpimät valot kajastivat heidän paritalonpuolikkaansa ikkunoista. Voi hirvitys. Rasmus oli kotona. Josefina kätki tämän lahjaksi aiotun paketin toistaiseksi reppuunsa, henkäisi syvään ja sulki autonsa oven. Totuuden hetki.

Josefinan päähän pälkähti hassu ajatus, joka sai hänet naurahtamaan. Eihän Rasmus välttämättä tunnistaisikaan häntä enää.