Rasmus oli juuri ja juuri toipunut onnistuneesta kenttäkisaviikonlopusta, kun hän maanantaina puolen päivän aikoihin pakkasi Carrin ja yhden Hannin myyntihevosista traileriin ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Kolmen päivän reissu oli yhdistelmä työtä ja huvia: hän veisi mennessä Hannin hevosen uudelle omistajalleen ja hakisi kotiin lähtiessä toisen ratsutukseen, hyppäisi Carrilla kahtena päivänä estevalmennuksessa ja ennen kaikkea vierailisi vanhan ystävänsä Artun luona.
Arttu oli Laran entinen omistaja ja Rasmuksen poniaikojen pahin kilpakumppani, esteratsastaja hänkin, ja vaikka he eivät olleet enää pitkiin aikoihin asuneet samalla paikkakunnalla, kaksikolla oli ollut tapana kyläillä toistensa luona kerran tai kaksi vuodessa. Tämän vuoden vierailu oli jäänyt aivan vuoden loppuun, vaikka he olivat muutaman kerran kisoissa nähneetkin. Artun kisakäynnit vain olivat alkaneet harventua, ja viimeksi kun Rasmus oli häntä nähnyt, Arttu oli kai puolivitsillä sanonut aikovansa eläköityä esteradoilta.
Hevosen puutteesta Artun esteratsastusura ei kuitenkaan jäänyt kiinni: hänellä oli aina ollut omistuksessaan yksi tai kaksi huippulaadukasta ja huippukallista hevosta, niin kuin oli nytkin. Kymmenvuotias Indi, jonka Rasmuskin oli tuntenut nelivuotiaasta saakka, alkoi olla uransa huipulla tuulennopeana 145-luokkien hyppääjänä, ja lisäksi Arttu oli viimeisimmän tiedon mukaan hankkinut itselleen uuden hevosen. Sitä Rasmus ei ollut vielä nähnyt, mutta hän arveli tilanteen muuttuvan pian – Arttu oli järjestänyt Carrille karsinapaikan kahdeksi yöksi hänen hevostensa kotitallilta Espoosta.
Arttu oli tapansa mukaan myöhässä ja kurvasi tallin pihaan urheiluautollaan vasta, kun Rasmus oli pelannut jo kaksitoista kenttää Tetristä häntä odotellessaan.
”Rasa!” Arttu tervehti kovaan ääneen autosta noustessaan. ”Löysit perille! Kiva nähdä äijää. Ota vaan se hevonen ulos.”
”Kuin myös”, Rasmus nosti Artulle kättään ja laski trailerin rampin alas. Kahdella loimella peitelty Carri katseli ulos peruutettuaan uteliaana ympärilleen. Se oli onneksi ikäisekseen kokenut matkustaja eikä sillä ollut tapana järkyttyä vieraista majapaikoista.
”Kivannäköinen”, Artun tuomio kuului. ”Onko ollut hyvä ostos?”
Rasmus selvitti kurkkuaan ja taputti Carria lavalle. ”Niin no, Carrihan on siis vain osittain mun. Rosengårdien perhe sen omistaa.”
”Niin siis Josefinan isä?” Arttu selvensi häpeilemättä, ja Rasmus nyökkäsi ja tunsi olonsa äkkiä jotenkin noloksi. Hän olisi halunnut selittää, että kyseessä ei ollut mikään Josefinan orkestroima almu rikkaalta isältä köyhälle vävypojalle, vaan kaikkia osapuolia hyödyttävä diili, mutta ei hän kuitenkaan avannut suutaan, ja varmaan ihan hyvä niin.
Carri sai jäädä syömään heinää pitkän käytävän päässä olevaan valoisaan karsinaan, kun Arttu ohjasi Rasmuksen tallin pienempään siipeen. Indi hörisi tulijoille iloisesti, mutta talliin viimeisessä karsinassa seisova valtava ori oli se, jonka Arttu halusi esitellä ensin.
”Tässä on Artemis”, Arttu sanoi ja liu’utti karsinan oven auki. Mustanpuhuva hevonen työnsi päänsä käytävälle ja puhalsi lämmintä ilmaa miesten kasvoille. ”Se tuli syksyllä Jenkeistä.”
”No jopas”, Rasmus vastasi vaikuttuneena. Hevonen oli silmämääräisesti arvioituna liki 180-senttinen ja niin ryhdikäs, että Rasmuskin tunsi olonsa pieneksi. ”Aika tyylikäs. Estehevoseksiko sä sen ostit? Mitä se on mennyt?”
Arttu kohautti harteitaan. ”On se metriviittäkymppiä hypännytkin, mutta lähinnä mä ostin sen siitosoriksi. Katsoo nyt miten paljon kysyntää on. Vähän tällainen heräteostoshan tää oli. Niin kivasukuinen ja kun sattui tulemaan tutuntutulla netissä vastaan…” Arttu nauroi.
”Niin joo”, Rasmus sanoi ja tunsi olonsa entistäkin pienemmäksi.
Rasmuksen ja Artun välit olivat aina olleet mutkattomat, mutta niin kauan kuin Rasmus jaksoi muistaa, häntä oli Artun seurassa usein kalvanut pieni ja ikävä, vaikeasti määriteltävä tunne siitä, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei koskaan pärjäisi kuten Arttu. Ei esteratsastuksessa eikä elämässä ylipäätänsäkään. Siinä missä Arttu viiletti onnistumisesta toiseen, Rasmuksen hevoset kuolivat, saivat jännevammoja, tai eivät olleet Rasmuksen omia ensinkään. Hyvät asiat tulivat Artulle kuin kutsuttuina, kun taas Rasmusta ne pakoilivat pakoilemasta päästyäänkin.
Ja kun Arttu oli päättänyt eläköityä esteratsastuksesta, hän oli kuitenkin ostanut heräteostoksena netistä hevosen, jonka myyntihinnassa oli oletettavasti ollut kuusi numeroa. Rasmus ei ollut eläissään käyttänyt niin paljon rahaa kaikkiin omistamiinsa hevosiin yhteensä. Ja kun Arttu heräteostoksiltaan ehti, hän opiskeli tietenkin oikeustieteitä ja oli päättänyt ruveta asianajajaksi. Rasmus ei ollut opiskellut lukion jälkeen mitään muuta kuin vähän saksaa Duolingo-sovelluksessa, eikä hän varmasti pääsisi yliopistoon, vaikka lukisi sitä varten kaksi vuotta yötä päivää.
Ehkä se tunne, jota Rasmus tunsi, oli kateus. Sen hän tunki syvälle sisimpäänsä, sille sopivalle paikalle epäonnistumisen pelon viereen, ja ihasteli Artemista asiaan kuuluvalla mielenkiinnolla.
Toisaalta, ei toisen elämästä voinut koskaan tietää kuin vain sen, minkä toinen itse päätti jakaa. Vielä sen perusteella ei kannattanut olla kenellekään kateellinen. Siitä Rasmus sai muistutuksen illalla, sillä kun he istuivat Artun seitsemännen kerroksen kattohuoneistossa oluttölkit käsissään ja katselivat pimeälle merelle päin, Arttu ohimennen mainitsi myyneensä Indin.
”Se lähtee Saksaan helmikuussa”, Arttu sanoi. ”Sä et tiedäkään, mutta mulla meni selkä melkein vuosi sitten. Aika paljon se jo kestää, mutta ei tätä lajia. Mähän yritin kesällä, mutta ei siitä tullut paskaakaan.”
”Oho”, Rasmus sanoi yllättyneenä ja katsahti Arttuun. ”Mitä kävi?”
Arttu naurahti katkerasti. ”Kaaduin pyörällä, voitko kuvitella. Kaikkien näiden ratsastusvuosien jälkeen tommoseen se sitten meni.”
”Voiko se vielä parantua?” Rasmus kysyi suoraan.
”Ei”, Arttu vastasi yhtä suoraan. ”Ehkä siitä vielä kuntouttamalla vielä vähän paremman saa, ja vähän voi hypätäkin, mutta esteratsastajan ura oli sitten siinä.”
Rasmus ei tiennyt mitä sanoa. ”Voi hitto, onpa kurja kuulla. Paska juttu.”
”Paska juttu”, Arttu toisti ja kohotti oluttölkkiään, virnisti vähän toispuoleisesti. ”Vaan onpahan nyt astetta parempi harrastehevonen ainakin.”
”Sille”, Rasmus nyökkäsi ja kopautti oman tölkkinsä Artun tölkkiä vasten.
He olivat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin keskustelu siirtyi
Artun opintoihin ja miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Rasmukselle jäi
kuitenkin valju olo hänen omista aiemmista ajatuksistaan. Ei kannattanut
kadehtia elämää, josta ei puoliakaan tiennyt, Rasmus muistutti itselleen, ja
äkkiä hänelle tuli Josefinaa vähän ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti