Josefina on itsenäisyyspäivän iltapäivän töissä, joten Rasmuskin käy ratsastamassa muutaman hevosen Keinupuussa ja suuntaa sen jälkeen Auburniin niin, että ehtii liikuttaa Branin ja laittaa sen yöpuulle juuri sopivasti ennen Josefinan työvuoron päättymistä. Kahdeksan jälkeen he lähtevät yhdessä kotiin. Ilma on lämmennyt ja lumisade muuttunut loskaksi ja tuulilasiin pisaroivaksi sateeksi, mutta monilla ikkunoilla on kaksi kynttilää ja pihoilla jouluvaloja. Rasmuksenkin on myönnettävä itselleen, että ne näyttävät ihan tunnelmallisilta. Paitsi kirjavat ja punaiset valot – niitä Rasmus ei voi sietää. Jos Eedit päättäisi laittaa pihalleen punaiset jouluvalot, jotka saisivat koko heidän asuinkompleksinsa näyttämään sirkusteltalta, Rasmus kävisi aivan taatusti leikkaamassa sähköjohdon poikki jo samana yönä ja esittäisi myöhemmin yllättynyttä.
Josefina käy ensin suihkussa, ja sillä välin kun Rasmus peseytyy, hän on kaivanut jostain kaksi sinivalkoista pitkää kynttilää heidänkin ikkunalaudalleen. Rasmus istuu sohvalle Josefinan viereen ja vetää tyttöystävänsä kainaloonsa. Televisio välittää taustalla itsenäisyyspäivänjuhlintaa Helsingistä heidän olohuoneeseensa.
”Pitäisikö tilata jotain ruokaa?” Rasmus kysyy. Vaikka heidän jääkaappinsa on täynnä kaikenlaista perjantaisen kauppareissun jäljiltä, Rasmus ei millään jaksaisi nousta ja alkaa kokkaamaan.
Josefina on onneksi samaa mieltä. ”Pitsaa?” hän ehdottaa, ja Rasmus suostuu ilomielin.
Rasmus kurottaa ottamaan puhelimensa pöydältä. Joelta on tullut viesti: mies varmistaa, onhan Rasmus tulossa häntä vastaan lentokentälle. Joachim, joka ei ole käynyt heillä vielä koskaan, on toden totta yllytyshulluna ostanut muutaman päivän lomalleen lentoliput Suomeen ja on saapumassa huomenna.
I’ll be there, Rasmus kirjoittaa Joelle takaisin. Vastaus tulee melkein heti: Cool! Even though I do wish that Josie would come, cant wait to see her xx
“Joe ei kuulemma malta odottaa sun näkemistä”, Rasmus raportoi samalla kun naputtaa pitsoja ostoskoriin.
Josefina tyrskähtää. ”Hauskaa, että Joe tosiaan on tulossa. Mulla on muuten silloin tiistaina vain etähommia, niin voidaan käydä vaikka porukalla tallilla.”
”Ei sitä varmaan Auburniin uskalla viedä”, Rasmus aprikoi. ”Mutta ehkä me voitaisiin hakea Bran Purtsilaan ja ottaa Kisse ja Piki, niin päästäisiin maastoon. Siitä olisi varmaan hauskaa nähdä suomalainen maalaistalli.”
”Kuulostaa hyvältä”, Josefina nyökkää. Maastoreissu nuoren hevosten ja Joen kanssa voisikin olla kokemus – todennäköisesti sykettä nostattava sellainen.
”Mä luulen, että se aikoo houkutella meitä taas ensi kesäksi sinne”, Rasmus jatkaa laitettuaan pitsatilauksen menemään. ”Se vähän antoi ymmärtää, että pomo oli kysellyt, kun se soitti mulle viime viikolla.”
”Haluaisitko sä mennä?” Josefina kysyy ja vilkaisee Rasmusta, vaikka tietää kyllä vastauksen siitäkin huolimatta, etteivät he ole puhuneet ensi kesästä vielä mitään.
”Joo”, Rasmus sanookin sen kummemmin empimättä. ”Ja mielellänihän mä olisin siellä pidempäänkin kuin viime kesänä. Tai jos pääsisi lähtemään jo toukokuussa. Mutta vain sun kanssa, tietenkin”, Rasmus lisää ja rutistaa Josefinaa kevyesti.
”Niin”, Josefina sanoo. ”Täytyy katsoa, milloin vikat tentit on. Välillä on kyllä aina ikävä Saksaan. Varsatkin ovat varmaan kasvaneet älyttömän paljon. Saati sitten kesään mennessä!”
”Silloinhan Flirtjinx ja Divakin ovat jo sisäänratsastusiässä”, Rasmus vihjailee omasta mielestään hienovaraisesti, mutta Josefina nauraa ja vastaa, että kuka tietää, ehkä pomo haluaisi laittaa omat varsansa satulaan itse.
He ovat hetken hiljaa ja katsovat hiljalleen etenevää kättelyjonoa televisiosta. ”Haluaisitko sä vielä joskus muuttaa ulkomaille? Siis pysyvästi?” Josefina kysyy sitten.
Rasmus miettii pitkään. Haluaisiko hän? Suoraan sanottuna Rasmus ei ole miettinyt asiaa enää pitkään aikaan kunnolla. Aina silloin, kun hän on Saksassa ja tajuaa, ettei oikeastaan haluaisi palata, muutto pyörii hänen mielessään jonkun aikaa. Mutta kun hän on Suomessa, ja hänellä on täällä Josefina ja omat hevoset, omat työt ja nyt melkein oma paritalonpuolikaskin, asia pikkuhiljaa unohtuu. Suomi on hyvä maa, Rasmuksen täytyy todeta – Saksa ei millään muulla tavalla ole merkittävästi parempi kuin siten, että hevosurheilu on siellä kaikin puolin helpompaa. Ja siinä asian ydin ehkä piileekin. Rasmuksen elämä pyörii hyvin pitkälti hevosurheilun ympärillä.
Mutta ei enää täysin: hänellä on myös Josefina. Ja Josefinalla on nyt opintonsa eikä ehkä tulenpalavaa halua alkaa ammattiratsastajaksi, lähteä ja jättää kaikkea paitsi Rasmus taakseen.
”En mä tiedä”, Rasmus vastaa lopulta. ”En ehkä enää. Tai siis, ei se kurjakaan ajatus olisi… Mutta en mä tiedä, onko se enää realistista. Ja ainahan sinne käymään pääsee. Muutaman päivän matka tuosta lahden yli, ei homma eikä mikään.”
Josefina hymähtää. ”Eipä niin”, hän vahvistaa, mutta näyttää mietteliäältä.
“Kuinka niin?” Rasmus utelee. “Haluaisitko sä?”
“Se olisi jännä ajatus”, Josefina sanoo. “Repäistä kunnolla ja lähteä vaan. Mutta en mä kyllä tiedä, tuskin nyt kesken opintojen ainakaan. Suomessa on kuitenkin monella tapaa hyvä ja helppo olla.”
“Niinpä, täällähän on kaikki nyt hyvin”, Rasmus sanoo, ja
Josefina laskee päänsä hänen olkapäälleen. Kosteat hiukset tuntuvat kylmiltä
Rasmuksen kättä vasten.
”Tai no”, Rasmus huokaa, ”kaikki olisi hyvin, jos ne pitsat
vain tulisivat. Mä kuolen nälkään.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti