Laskeutuminen arkeen Cup-hulinoiden jälkeen tuntui nimelliseltä, kun edessä häämötti vielä estekilpailupäivä. Kenttäratsastus oli jännittävä laji etenkin Josefinasta, joka oli startannut kyseisessä lajissa vasta kahdesti elämässään, mutta kummallista kyllä häntä hirvitti rataestepäivä miltei vielä enemmän kuin kenttäkilpailun täyttämä viikonloppu. Harrasteluokassa hän oli startannut vain yhdellä nuorella ja kokemattomalla untuvikolla, jonka kanssa juurikaan tarvinnut murehtia menestyspaineista. Esteratsuja Josefinalla olisikin peräti kolme, ja vain yksi — se sama kuin menneenäkin viikonloppuna — olisi untuvikko.
Kaikkein eniten Josefinaa pelotti Sokkien kasvatilla ratsastaminen. Hevonen itsessään ei häntä hermostuttanut, vaan se, että tamma oli myynnissä. Isabella tuskin riemastuisi, jos Josefinan ennestäänkin mitäänsanomaton Cup-vuosi huikentuisi mittavaan farssiin ja hän tulisi ratsastaneeksi kallisarvoiselle Sylville surkeat tulokset. Miksi pitikään suostua kilpailemaan sillä? Miksi Josefina oli niin kamalan kiltti, ettei koskaan sanonut kenellekään ei (paitsi itselleen, usein ja toistuvasti)? Voi huokaus.
Ei ollut mikään ihme, että Eedit tarkkavaistoisena ja elämää ja ihmisiä nähneenä tunnisti hänen tunnetilansa.
“Istupa siihen sohvannurkkaan ja rapsuttele Paulia. Se auttaa aina huoliin ja murheisiin”, Josefinan ja Rasmuksen vuokranantaja ja seinänaapuri tokaisi lempeään mutta komentavaan sävyyn.
“Onpa kyllä kiva kun sulla on tää Pauli täällä sun seurana”, Josefina virkkoi tehdessään työtä käskettyä.
Parkinvärisen lapinkoiran turkki oli alkanut haalistua sieltä täältä. Pauli oli vanha, viisas ja herttainen, ja sitä silitellessään Josefina toden totta tunsi stressin hellittävän hieman otettaan. Eedit katseli koiraa ja hymyili.
“Niin on. Meillä on kovin mukavaa yhdessä. Sääli, että Pauli on vain lainassa. Kyllä tuollaisen herrasmiehen mieluusti pitäisi seuranaan”, Eedit maalaili haaveitaan, mutta pudisti päätään ennen kuin Josefina ehti kysyä. “Omaa en voisi ottaa, kun tätä ikää jo on. Einon kanssa meillä oli tässä aina koira tai kaksi, mutta en minä enää uskalla, kun ei sitä tiijä kuinka kauan nämä jalat vielä kantavat.”
Josefina ei inttänyt vastaan, sillä sellainen olisi ollut epäkohteliasta. Eedit vaikutti vallan virkeältä ja hyväkuntoiselta, mutta tunnisti varmasti tarkasti oman tilanteensa. Josefinalle tuli yhtäkkiä surullinen olo iäkkään naapurinrouvan puolesta: mahtoi olla kurjaa muistella asioita, joista oli ennen tullut hyvä mieli ja ajatella, ettei korkean ikänsä vuoksi voisi enää paneutua niihin. Rasmus tulisi varmasti kärttyisäksi, kun ei enää voisi ratsastaa, Josefina ajatteli sitten, muttei ollut aivan varma itsestään. Niin kauan olisi hyvä, kun voisi katsella kauniita hevosia ja suunnitella varsoja.
“Pauli on mainio”, Josefina kehui.
“On. Tykkään ajatella, että se kuuntelee, kun sille juttelee”, Eedit hymähti ja nauroi sitten perään eeditmäistä pehmeää nauruaan. “Vaikka tokkopa se enää kuulee mitään. Vaan eipä kuule seinätkään, eikä niille ole edes niin mukava jutella. Tulee höppänä olo. On niin mukavaa kun jaksat käydä täällä pitämässä seuraa.”
“Ei se mitään jaksamista vaadi!” Josefina kiirehti vakuuttamaan. “Mukavaahan tämä on.”
“No hyvä sitten.”
Kahvi oli purputellut itsensä valmiiksi. Eedit oli vanhan kansan emäntä: aina oli pöydässä pieniä suolaisia tarjottavia, pullaa ja pikkuleipää. Josefina siirtyi kuuliaisesti ruokapöydän ääreen ja kuunteli tarkkaan, kun Eedit kertoi tuntojaan.
“Taloon tuli niin ihanan paljon eloa, kun muutitte. Onhan tässä ollut pitkään melko yksinäistä, kun edelliset vuokralaiset olivat niin kiireisiä uraihmisiä ja sitten saivat vauvan eivätkä ne pitkään viihtyneet sen jälkeen, kai kaipasivat isompaa asuntoa. Minähän keksin kaikenlaisia harrastuksia, kun Einon kuoleman jälkeen olin niin yksin, kun ei Anttikaan…”
Josefina tiesi Antin olevan Eeditin ja tämän edesmenneen miehen, Einon, poika. Hän oli nähnyt kuvia Antista, muttei koskaan miestä itseään. Eedit puhui pojastaan joskus: aina muistellen, jotakin mennyttä kertoen. Josefina tiesi enemmän Antin lapsuudesta kuin nykyisyydestä, eikä ollut koskaan kehdannut kysyä, mistä se johtui. Nyt tilaisuus tuntui kuitenkin täydelliseltä, ja varovaisesti Josefina tarttui siihen.
“Antti ei taida käydä täällä usein?” hän lausui varoen huolellisesti päästämästä kulmakarvojaan liian syvään kurttuun. Josefina ei vahingossakaan tahtonut syyllistää Anttia vanhan äitinsä hylkäämisestä tietämättä, mikä tilanteeseen oli johtanut. Hyvänen aika, eihän hänellä ollut pienintäkään oikeutta tehdä niin. Rosengårdien perheen kuopus kun ei juuri nyt itsekään pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa.
“Antti ei käy täällä enää koskaan”, Eedit sanoi ja kuulosti lempeältä, mutta näytti kivikasvoisemmalta kuin koskaan.
Josefina säikähti yhdistelmää.
“Sinä olet ollut tosi nuori silloin”, Eedit aloitti menneisyyden valottamisen. “Minun Antti oli Thaimaassa joulunpyhinä vuonna 2004. Aikoivat jäädä juhlimaan uutta vuotta, ja tapaninpäivänähän sattui se hirveä tsunami.”
Yhtäkkiä Josefinaa kylmäsi tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista Eeditin keittiössä. Ikkunalaudalla nököttävä joulukynttelikkö tuntui äkisti irvokkaalta ja oli kuin pullanpalanen olisi muuttunut lyijyä raskaammaksi. Eeditin ja Einon poika on kuollut, Josefinan päässä soi. Eeditin Eino ja poika on kuolleet. Josefina muisti kyllä tapaninpäivän tsunamin samanlaisella etäisellä tavalla kuin hän muisti muitakin asioita lapsuudestaan. Hän oli ollut kahdeksanvuotias, koululainen jo, ja yksi asia leikkasi tapahtunutta koskeneissa muistoissa ylitse muiden: isä ja äiti olivat todella pysähtyneet uutisten äärelle. Luonnonkatastrofia seuranneina päivinä etenkin äiti oli halannut Josefinaa useammin kuin tavallisesti, ja pieni tyttö oli tuntenut olonsa epätavallisen rakastetuksi ja hivenen huolestuneeksi.
Luonnonkatastrofin jälkeen Eedit ei ollut halannut omaa poikaansa enää koskaan.
“Voi kuinka kamalaa”, Josefina henkäisi spontaanisti ja punnitsi vasta jälkikäteen, oliko hänellä oikeutta olla kauhuissaan ja särkevän surullinen. Kauhea kokemus oli Eeditin oma.
“Niin”, Eedit kuitenkin vain sanoi ja huokaisi syvään. “Niin oli.”
“Olen tosi pahoillani.”
“Kiitos. Elämä on joskus ihmeellinen.”
“Ja tosi epäreilu”, Josefina sanoi vaisusti.
Eedit katseli kynttelikön yli pimenevään iltapäivään.
“Ne olivat niin nuoria vielä, Antti ja vaimo, Meeri. Vasta olivat menneet naimisiin edeltävänä kesänä. Eivät koskaan kerenneet saamaan lapsiakaan, vaikka kovasti haaveilivat”, Eedit kertoi surumielisenä.
Parkinvärinen vanha lapinkoira siirtyi aiemmalta paikaltaan lähemmäs heitä. Josefina seurasi koiraa, joka asetteli itsensä makuulle Eeditin tuolin viereen, ja oli aivan varma, että vastoin Eeditin aiempaa lausahdusta koira kyllä kuuli ja vieläpä ymmärsikin rouvan puhetta. Tai ehkä Pauli-koira vain aisti tunnelman muutoksen, Josefina oivalsi vähän aikaa mietittyään. Aivan varmasti koirat saattoivat vaistota sellaisia asioita.
Kuinka mitättömiltä alkoivatkaan omat murheet tuntua. Ennen Eeditille tuloaan Josefinan mieltä painaneet kolme seikkaa olivat asettuneet mittasuhteisiin.
Kalla Cupissa lainaratsuilla kilpaileminen ei ollut sellainen asia, jonka saattoi antaa vaikuttaa omaan mielialaan niin paljon kuin Josefina oli tehnyt. Ratsastushan oli iloinen harrastus. Ja mitä tuli Josefinan muihin murheisiin: toinen niistä oli pieni ja mitätön, toinen puolestaan riippuvainen hänen omista valinnoistaan. Mikään luonnonmullistus ei ollut ajanut Josefinaa erilleen omista vanhemmistaan.
“Aika auttaa sopeutumaan”, Eedit lausahti viisaasti. “Vaikka ei koskaan täysin hyväksymään. Ne on nämä joulun lähiviikot kaikkein raskaimpia, kun oikein oivaltaa, kuinka yksin on.”
“Tänä vuonna ei tarvitse olla niin yksin”, Josefina päätti nopeasti. “Ellet halua. Eihän me Rasmuksen kanssa Einoa ja Anttia korvata, mutta me ollaan kuitenkin täällä ja voit viettää joulua meidän kanssa, mikäli tahdot.”
“Kovin ystävällistä!” Eedit ilahtui. “Vaikka eihän teidän toki tarvitse. Varmasti perheenne odottavat teitä.”
Josefina meni hivenen vaikeaksi.
“No, niin, kaipa me käydään Rasmuksen vanhempien luona, kun ne asuu tässä lähellä. Mun vanhempien luokse on nyt vähän liikaa matkaa”, hän kertoi ja ajatteli onnettomana, ettei matka välttämättä tarkoittanut niinkään fyysistä etäisyyttä.
“Siinä tapauksessa kutsun teidät aamupuurolle tänne minun tupaan”, Eedit päätti. “Olette sitten vapaita vierailemaan missä vierailette ja viettämään aikaa yhdessä.”
“Kuulostaa ihanalta”, Josefina sanoi ja hymyili lämpimästi.
“Se on sitten sovittu”, linjasi Eedit ja muistutti sitten Josefinaa taas tarkkanäköisyydestään: “Mikähän mieltäsi painoi tänne tullessasi, jos sopii kysyä?”
Josefina häkeltyi. Antin kohtalo oli saanut hänet jo unohtamaan aiemman tunnetilansa, ja sitten oltiin livuttu niin mukavan jouluisiin puheisiin, että kohtaamisen alkuasetelma oli tyystin päässyt etääntymään. Josefinaa alkoi naurattaa.
“Ihan älyttömän pienet asiat!” hän vakuutti ja tunsi olonsa huvittuneeksi kertoessaan Eeditille: “Mua mietitytti lähinnä se, miten viikonlopun kilpailut menee ja toisekseen se, mitä ihmettä mä nyt keksin Rasmukselle lahjaksi. Mullahan oli se kauhean ihana idea, joka meni mönkään, ja sitten mä hankin kuulokkeet kun ajattelin, että sellaisille Rasmuksella olisi käyttöä. Niin sillä onkin. Arvaa mitä se löysi netistä alennettuun hintaan ja tilasi itselleen eilen? No ne kuulokkeet. Sinne meni sekin idea sitten.”
“No sepäs sattui!” Eedit nauraa hörähti. “Voi voi. Mutta älä turhaan huoli. Sinä tunnet hänet hyvin ja keksit aivan varmasti jotakin mukavaa.”
“Niin kai. Eikä se nyt ole niin kamalan tärkeääkään, tunnelmahan joulun kulmakivi on, mutta olisi vaan niin mukavaa jos Rasmus aidosti ilahtuisi siitä mitä saa.”
“Ja aivan varmasti ilahtuukin”, Eedit lausahti vuorenvarmana.
Josefina päätti uskoa Eeditiä, eikä se ollut lainkaan vaikeaa. Istuessaan kotoisan keittiön koreaksi katetun ruokapöydän ääressä hän tunsi syvää kiitollisuutta niin ihanasta naapurista. Eeditillä oli Josefinaan rauhoittava vaikutus, ja sydämestään nuori nainen toivoi, että hänen seurastaan oli vanhemmalle aidosti iloa.
Aaton aikataulu alkoi rakentua. Kotiin palatessaan Josefina sukelsi sängylle makoilemaan, kietoi pehmeän torkkupeiton ylleen ja soitti poikaystävälleen kertoakseen Eeditin kutsusta.
“Okei. Mennään vaan”, Rasmus päätti hetken pohdittuaan.
“Ja jos sitten lounaalle sun vanhempien luo? Vai haluaako ne, että me oltaisiin ilta siellä? Pitääkö meidän jäädä yöksi?” Josefina pohdiskeli ääneen.
“Ei kai meidän pidä sinne jäädä”, Rasmus ähkäisi ja raaputti linjan päässä nenäänsä, mitä Josefina ei tokikaan nähnyt. “Tai siis. Ajattelin, että ehkä ehdittäisiin olla kahdenkin. Vaikka se on kyllä ehkä vähän tylsempää kuin mihin sä olet tottunut.”
Josefina ei tuhlannut aikaa asian vatvomiseen.
“Ei mulla useinkaan ole sun kanssa tylsää. Varmasti meillä on mukavaa”, hän vakuutteli, vaikka sydäntä vähän kivistikin ajatella, että tänä vuonna hän ei nauttisi kartanon joulutunnelmasta ja sisarensa pienten lasten täpinästä, ei heräisi tapojensa mukaan aikaisin joulupäivänä tekemään aamutallia isän kanssa kahdestaan eikä ottaisi osaa perinteiseen joulupäivän maastoon.
Ei auttaisi muu kuin hyvän joulun tekeminen sinne, missä sitä sitten ikinä vietettäisiinkään. Olihan tässä hyviäkin puolia: tänä vuonna hänen ei ainakaan tarvitsisi ikävöidä Rasmusta ja toivottaa tälle hyvää joulua Whatsapp-viestillä. Aiemmat joulut he olivat viettäneet erillään, kai siksi, että hänen perheensä joulu oli liikaa Rasmukselle. Aika näyttäisi, olisiko Rasmuksen perheen joulu puolestaan liian vähän Josefinalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti