Ryske ja pauke säikäytti Josefinan niin, että hän oli vähällä tiputtaa tulitikun, jolla oli juuri parhaillaan sytyttämässä sohvapöydällä seisovan kynttelikön viimeistä kynttilää. Viime hetkellä hän tiukensi otettaan tulitikusta, mutta se oli jo päässyt palamaan niin lyhyeksi, että näpitkin olivat vähällä palaa. Vikkelästi Josefina puhalsi tikun sammuksiin ja riensi ovelle. Sen takaa kuului omituista suhinaa ja etäisesti Rasmukselta kuulostavaa puhetta, mutta sanat puuroutuivat tunnistamattomiksi kunnes Josefina raotti ovea. Ulkona oli pilkkopimeää.
Omituinen suhisija oli Joe, joka yritti pontevasti hyssyttää hiljaiseksi Rasmusta, joka puolestaan osoitti ovea ja ilmoitti Joachimille tuima ilme kasvoillaan: “- my house, remember, I got a key, why don’t you let me - aah!”
Joachim oli havainnut oven aukeavan ja lopulta vaientanut Rasmuksen rujolla tuuppaisulla kylkeen.
“Aah indeed! Mademoiselle, I am d-e-lighted to see you, you eeenchanting little lady! Let us carol a song!”
Josefina vastaanotti häkeltyneenä suukon kämmenselälleen ja säpsähti sitten, kun Joe ryhtyi hoilottamaan tunnistamattomuuteen asti epävireistä joululaulua. Pikaisesti laskien Josefina tuli siihen tulokseen, että puolet laulun sanoista oli englantia, kolmasosa saksaa ja loppuhitunen jotakin, mitä saattoi kutsua ainoastaan mongerrukseksi. Kauhuissaan tyttö tarttui saksalaisenglantilaista ratsumestaria takinhihasta ja ryhtyi nykimään tätä perässään kynnyksen yli.
“Joe, please stop yelling and come inside before our poor neighbour thinks we have a dying werewolf on our doorstep! Are you wasted?”
“Ha-HA!” äännähti Joachim, joka kompuroi lähestulkoon sulavaliikkeisesti eteiseen, pudotti laukkunsa ja takkinsa lattialle ja askelsi sitten Josefinan ja Rasmuksen keittiöön kuin paraskin lavan haltuun ottava oopperadiiva. “Yes I am! He”, mies sanoi ja viittilöi dramaattisesti Rasmukseen päin, “was lllate, and I, unfortunately, had nothing else to do than gulp down a couple of ridiculously expensive pints.”
“How many?” kysyi Josefina puoliksi epätoivoisena ja puoliksi huvittuneena.
“A gentleman never tells”, ilmoitti Joachim suureellisesti ja kaappasi sitten hänet karhunhalaukseensa.
Nyt Josefina jo nauroi vähäsen, ja se hento naurunhelkkä ilahdutti Joachimia kovin. Rasmus, joka oli kestänyt päihtynyttä talvivierasta jo useamman tovin autonsa rajatussa sisäilmatilassa, oli lähinnä tyytyväinen kun oltiin perillä.
”Ooh, I like this place”, Joachim kehaisi kohta tömistellessään ympäri heidän asuntoaan. ”Very cosy. Very Josie-like. Cosy-Josie. And very Christmassy, with all the snow outside and candles here and there. Maybe I should stay, experience a true Finnish Christmas.”
”But you only said a few days”, Rasmus muistutti vaihdettuaan pari epävarmaa vilkaisua Josefinan kanssa; Joesta ei koskaan voinut tietää oliko se sittenkin tosissaan.
“Yeahyeah”, puuskaisi Joachim ja naulasi sitten humalan sumentaman katseensa Josefinaan.
Josefina tunsi punastuvansa.
“Oi! Who is this blondie? Oy oy oy, Josie. You’re blonde now.”
Joe tiiraili Josefinaa, jonka poskien puna syveni tuomiota odotellessa.
”A total babe”, Joachim lopulta letkautti ja levittäytyi sitten mukavasti keskelle sohvaa niin kuin olisi aina ollut osa heidän asuntonsa sisustusta. Siinä oli yksi niistä vieraista, joita ei tarvinnut kehottaa olemaan kuin kotonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti