Josefina tapasi miehet Murronmaan ostarilta pari korttelinkulmaa sivuun sijaitsevan Murunen-ravintolan edustalla. Joachimille olisi varmasti kelvannut mikä tahansa murkina, mutta tuntui mukavalta viedä hänet Murusen tunnelmalliselle ja ennen kaikkea perinteiselle joululounaalle — niin innoissaan kun vieras oli kysellyt heiltä suomalaisesta joulunvietosta. Ohut lumikerros koristi Murusen puutarhapihaa, jossa kesäisin oli siellä täällä pöytiä ja pöydissä iloisia ihmisiä, ja ravintolan oveen oli kiinnitetty runsas, valosarjalla ja kuivatuilla appelsiininsiivuilla koristettu havukranssi. Josefina kipusi miehet vanavedessään peremmälle ja nautti kauniisti pidetyn vanhan talon charmista ja hiljaisesta puheensorinasta, joka kertoi, että ravintolan bisnes kukoisti.
Kassalla hän maksoi heidän kaikkien joululounaansa Rasmuksen katsellessa muualle niin kuin ei sitten tietäisi, että Josefina tarjosi eikä hän. Se ei aina ollut ongelma, ei heidän ollessaan kahdestaan kunhan sitä ei tapahtunut liian usein, mutta Joachimin nähden Rasmus olisi mieluusti kunnostautunut herrasmiehenä. Vanha ystävä ei kuitenkaan ilmaissut tilanteessa olevan mitään kommentoimisen arvoista, ja niinpä Rasmuskin hengitti hitaasti ulos ja siirtyi muiden perässä pöytään.
Josefina valitsi rauhaisan pöydän suurten, valkopienaisten ikkunoiden luota. Joe asettui luontevasti hänen viereensä, ja niinpä Rasmus asetti oman takkinsa tyttöystäväänsä vastapäätä sijaitsevan tuolin selkämykselle. Talvipäivän valo kosketti kauniisti Josefinan poskipäätä ja nenää ja sai sinisilmät näyttämään tavallista vaaleammilta. Hätkähdyttäviltä. Ja niin hätkähdyttävät kuin ne olivatkin, ne olivat silti kiltit ja avoimet ja lämpimät, kuten Josefinalle oli ominaista. Rasmuksen sydän tai vatsanpohja tai mieli – mikä hän oli tuntemuksen sijaintia erittelemään, kun se tuntui niin kokonaisvaltaiselta – oli kai hetken aikaa erityislaatuisen herkällä tuulella.
Noutopöytä oli runsas ja erinomaisen jouluinen. Oli ihan Josefinan tapaista löytää kaikki tämänkaltaiset joulun salaisuudet. Rasmus mietti, oliko koskaan edes kuullut Murusen joululounaasta, vaikka olikin asunut lähikulmilla useita vuosia. Lautanen niin täynnä, että sen kanssa kulkeminen vaati keskittymistä, Rasmus luovi takaisin heidän pöytäänsä, missä Joe oli juuri istahtamassa alas hänen tyttöystävänsä vierelle ja tarttui jo keskustelun peräsimeen luontevin ottein.
”So, Josie, how was the fitting?” mies kysyi, ja Josefinan kasvoille kohosi vieno tyytyväisyys.
”Well, the dress fits like a glove after a few alterations”, hän kertoi. ”And I actually really like it. At first I was afraid it might be slightly dramatic, and, well, maybe it is but it’s oh-so-beautiful. I hope I can pull it off.”
”Ha, sounds fancy! I reckon he’ll enjoy pulling it off too”, Joachim, vanha koiranleuka, nauroi ja potkaisi Rasmuksen säärtä pöydän alla. Se sattui vähän.
Josefina livautti Rasmukselle nopean – ja hyvä tavaton, lähestulkoon viekoittelevan – hymyn pöydän yli. Poskipäätä hellivä valo oli taas paikallaan ja tarrautui kauniisti naisen kasvoja reunustavaan hiuskiehkuraankin. Se oli vaaleampi kuin ennen. Salamana Rasmuksen mieli kiidätti heidät muutaman viikon päähän potentiaaliseen tulevaisuuteen; jälleen Dzelzainin linnaan. Josefina oli alkanut valmistautua vuodenvaihteen maineikkaaseen gaalaan jo hyvissä ajoin. Tyttöstävä oli livauttanut Rasmuksen tietoon pieniä yksityiskohtia juhlapuvustaan, ja niistä palasista hän rakenteli mielikuvaansa. Se ei ollut täysin ehyt. Aika näyttäisi, pääsisikö mies näkemään Josefinaansa täydessä glamourissaan juhlailtana; kutsu käsitti heidät molemmat, mutta oliko hän menevä mukaan? Päätös oli vielä tekemättä.
”I am really looking forward to meeting Amelie”, Josefina sanoi juuri hymyillen.
Joachim kiusoitteli Josefinaa ystävällisesti siitä, miten eriskummallisiin paikkoihin tämän ystävät levittäytyivätkään. Rasmus ajatteli, että ehkä vitsissä oli puolet totta. Arkielämässä Josefina oli usein ihan tavallinen, ihana tyttö mukavissa college-housuissa ja (häneltä lainatussa) hupparissa (jonka kyynerpää saattoi olla kulunut puhki), ja oli hankala muistaa, että hän toden totta oli syntynyt vauraassa ratsuhevosia kasvattavassa kartanossa ja ystävystyi ilmeisen sulavasti linnojen väen kanssa.
Ja kaikesta siitä huolimatta Josefina katsoi pöydän yli juuri häntä sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt mitään ihanampaa. Niin innoissaan kuin Josefina olikin lähestyvistä juhlissa uskomattoman upeissa puitteissa, sellainen ei ollut eikä koskaan tulisi olemaan hänen unelmiensa arkea. Hyvähän sitä oli purjehtia yksi ilta ympäriinsä huumaavan glamourin ja puolituttujen ja tyystin tuntemattomien keskellä, mutta laskeutuminen tuttuun arkeen olisi taas edessä. Josefina hymyili ja totesi itsekseen, ettei se tuntunut lainkaan hassummalta ajatukselta. Pöydän alla hän tuuppasi huomattavasti Joachimia pehmeämmin Rasmuksen kengänkärkeä omallaan ja toivoi lämpimien ajatuksiensa välittyvän perille saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti