Kuuma glögi maistui taivaalliselta. Päivä oli tuntunut kestävän suurin piirtein ikuisuuden, ja kun Josefina oikein pysähtyi ajattelemaan asiaa, oli koko kenttäkilpailuviikonloppu päässyt venymään hänen muistoissaan jo omituisen muodottomaksi ajanjaksoksi. Kaikki se jännittäminen oli kai vienyt veronsa ja sotkenut ajantajun. Nyt Josefina katseli takkatulta ja kävi läpi muistikuviaan Madde-lainaratsunsa elämän ensimmäisestä ja oman elämänsä toisesta kenttäkilpailustartista.
Oli myönnettävä, ettei se ollut ollut mikään katastrofi. Kaikkea muuta! Kokonaistulos oli ollut jopa parempi kuin hänen debyytissään oman Granninsa kanssa. Hyvää koulukoetta oli seurannut parin kokemattomuuden piikkiin menevän töppäyksen sävyttämä hallimaastoesterata ja melko nopea yhden puomin suoritus rataesteillä. Josefinalla oli syytä olla tyytyväinen.
”Pitäisiköhän mun sittenkin ryhtyä kenttäratsastajaksi”, Josefina ehdotti ja naurahti Rasmukselle, joka saapui juuri saunanpuhtoisena ja suihkunraikkaana olohuoneeseen.
”Hyvä idea!” mies innostui, mutta ei Josefina uskonut hänen olevan tosissaan. Siksi hän naurahti uudemman kerran, mutta unohtui sitten katselemaan miestä, joka kumartui halkokorin puoleen ja lisäsi takkaan puita. Liekkien lämmin hohto seuraili käsivarren lihaksia ja liukui kylmäksi varjoksi siellä, minne valo ei yltänyt.
Rasmus Alsila oli sinnikäs ja vahva, jossain määrin taipumaton muttei kuitenkaan tyystin joustamaton. Josefina havaitsi ihailevansa sellaisia piirteitä poikaystävässään. Jos Rasmus joskus lannistuikin, hänellä ei useinkaan kestänyt kauan kasvattaa uutta tarmoa ja siirtyä eteenpäin.
Josefina tapasi olla toista maata. Hän lannistui ennen kuin haasteet ehtivät muuttua peloista todeksi ja lakkasi yrittämästä ennen kuin aloittikaan.
”Ei musta kyllä varmaan olisi enää vaihtamaan lajia, kun musta ei ole kiva olla aloittelija asioissa. Se on niin vaikeaa, siis uuden opetteleminen”, hän sanoi ja korjasi asentoaan siten, että kylpytakin helma peitti sohvalle nostetut palelevat jalkaterät.
”No etkö sä sitä tee päivät pitkät?” Rasmus kysyi istahtaessaan hänen vierelleen. Mies heitti kätensä sohvan selkänojalle, ja hetken Josefina odotti tulevansa vedetyksi kainaloon.
”Miten niin”, hän sanoi miedosti pettyneenä, kun niin ei käynytkään.
”Kun sä opiskelet.”
”Ai. Totta.”
Sitten he olivat hiljaa. Josefina päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kaivautui ihan itse Rasmuksen kainaloon, eikä poikaystävä vastustellut vaan rutisti häntä lempeästi. Siinä oli kovin mukava olla, ja Joachimin puheet kotoisuudesta humahtivat Josefinan mieleen.
Siinä hetkessä Josefina oivalsi monta asiaa. Talo, johon hän ei ollut koskaan halunnut muuttaa — asuntoasiasta oli ollut vähällä tulla heidän ensimmäinen suuri riitansa Rasmuksen kanssa — todella tuntui kodilta. Joachim, jota hän oli ujostellut ensimmäistä kertaa tavatessaan useita päiviä niin että mies oli väittänyt luulevansa ettei Josefina puhunut lainkaan englantia, oli tuttu ja turvallinen ystävä. Asiat, joita Josefina piti pelottavina, osoittautuivat kerrasta toiseen vaarattomaksi, ja mahdottomilta tuntuvilla yhtälöillä oli kummallinen tapa ratketa tavalla tai toisella.
”Oli kiva kisata kenttää”, Josefina summasi. ”Ja oli kiva kun Joe oli käymässä. Ja kun ainakin vaikuttaa siltä, että me oltaisiin tervetulleita takaisin pomon luo.”
”Oltaisiin me”, Rasmus vakuuttaa. ”Pomo on jo kysellyt, saiko Joe meitä ylipuhuttua.”
”Kai sanoit, että tahdotaan mennä taas kesäksi?” Josefina kysyi ja piirteli sormenpäällään kaarevia kuvioita Rasmuksen niskavilloihin.
”En mä vielä, mutta sanon tietty, jos sä haluat ja uskot että me päästään lähtemään.”
”Tietty haluan, ja tietysti me päästään. Ollaanhan me päästy jo kahdesti aiemminkin. Ja tiedätkö mitä”, Josefina hymyili salaperäisesti ja kosketti Rasmuksen poskea kevyesti nenänpäällään ennen kuin jatkoi: ”Mäpäs luulen, että joskus vielä me oikeasti asutaan yhdessä jossain muualla. Ulkomailla.”
”Pomon luonako?” Rasmus innostui silminnähden, vaikka yrittikin ehkä vaikuttaa siltä kuin asia olisi ollut vähän yhdentekevämpi kuin olikaan. ”Ehkä kolmas kerta jo toden sanoo. Vaikka ehkä ei, kun sulla on sun opinnot ja kaikki. Mutta ehditäänhän me myöhemminkin.”
Josefina hymyili edelleen. Oli mukavaa puhua tulevaisuudesta. Vielä miellyttävämpää oli edes pienen hetken verran ajatella, ettei se edes pelottanut häntä.
“Niin, ehkä myöhemmin, tosiaan”, hän hymähti, mutta jäi pohdiskelemaan asiaa. “Vaikka tavallaanhan olisi kai helpointa lähteä nyt. Mieti nyt: entäs sitten kun mä yritän vakiinnuttaa paikkaani työelämässä, tai jos meillä on omistusasunto tai lapsia tai enemmän hevosia. Mä vähän luulen, ettei elämä tästä helpommin siirrettäväksikään muutu.”
Rasmus huomasi toivovansa kovasti, ettei Josefina puhunut vain lämpimikseen. Lähtemisestä — muuta, lähinnä lapsia, hän ei ollut tohtinut ajatellakaan eikä välttämättä aikonut aloittaa nytkään. Sellanen sai aikaiseksi hätäännyttävän tunteen siitä, että elämän päivät vilisivät ohi valtavaa vauhtia eikä mikään voinut niitä pysäyttää. Oli paljon harmittomampaa leikitellä sillä ajatuksella, että ehkä kesän koittaessa he vain pakkaisivat laukkunsa kuten kahtena aikaisempana vuonnakin ja sitten palaisivat kesän lopussa Suomeen tai jättäisivät palaamatta. Kasuaalisti.
“Njoo”, mies pukahti ja mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. “Onneksi meillä on aikaa miettiä kesää ja, öö, tulevaisuutta muutenkin.”
“Niin on”, Josefina hymähti silmät säteilevinä, ja palasi Rasmuksen helpotukseksi ulkomailla asumisen pariin: “Ehditäänhän me tosiaan asua vaikka ja missä yhden elämän aikana. Ties vaikka meillä olisi joskus jossain ihan oma paikkakin.”
”Kai ymmärrät, että jos me perustetaan oma talli, me saadaan myös Joachim riesoiksemme, ja sitten on meidän vastuu kärrätä se hoivakotiin, kun se on kerta kaikkiaan homehtunut satulaan eikä pääse enää omin avuin alas”, Rasmus käänsi keskustelun kepeäksi vitsailuksi, sillä sellainen tuntui helpoimmalta tavalta lähestyä tällaisia suuri asioita.
”Kuulostaa ihanalta. Mä lupaan käydä sitten säännöllisesti vierailemassa Joen luona”, Josefina tarttui syöttiin.
”Sä olet niin kunnollinen.”
”Olisiko sulla muka sydäntä hylätä Joachim vanhainkotiin ihan yksinään?” Josefina kysyi kulmaansa kohottaen.
”Ei varmasti.”
”Ei meidän tietystikään tarvitse ihan vielä tilata hoitokotien esitteitä”, Josefina huomautti ja virnisti villisti. ”Joe heristäisi nyrkkiä, jos kuulisi meidän puhuvan sen eläkepäivistä.”
”Totta. Se on ollut korkeintaan kolmekymppinen koko sen ajan, kun mä olen sen tuntenut”, Rasmus naurahti päätään pudistellen.
“Onko sulla aavistustakaan, minkä ikäinen se oikeasti on?” Josefina kysyi uteliaana, mutta sai vastaukseksi vain vilpittömän olankohautuksen.
Oli joitakin asioita, jotka pysyivät mysteereinä. Rasmus laati listaa mielessään: Joachimin ikä, heidän tulevat osoitteensa ja se, pohtiko Josefina jo tosissaan yhteistä tallia ja, taivasten talikynttilät sentään, vauvoja. Viimeksi mainitun hän olisi voinut helposti selvittääkin, kysymällä, mutta jääköön se keskustelu toiseen päivään (tai viikkoon tai kuukauteen tai vuoteen). Juuri nyt oli miellyttävämpää heittäytyä tunnelman vietäväksi ja syventyä miedosti glögiltä maistuvaan suukotteluun takkatulen loimutessa taustalla. Siinä vasta tiivistyikin joulun tunnelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti