Yleensä Rasmus suhtautui Kalla Cupiin lähinnä hyvänä mahdollisuutena kerryttää kisakokemusta vaivattomasti lähellä kotia, eikä hänellä ollut sen suurempia suorituspaineita. Kalla Cupissa oli hyvä aloittaa nuorten hevosten kisaura ja tehdä ratakorkeuksien nostoja kokeneempien kohdalla. Helpotti elämää merkittävästi, kun ei tarvinnut lähteä kotia edemmäs kisaamaan, vaikka Rasmuksen ratsuluku olikin vähentynyt taannoisesta (toisin kuin Josefinalla, Rasmus mietti – hänellä olisi kiireiset viikonloput edessä).
Nyt tilanne oli kuitenkin siinä mielessä jännittävämpi, että osakilpailussa ratkaistaisiin Kalla Cupin kenttäsarjan voitto. Pelissä oli käytännössä enää kaksi osallistujaa: Rasmus ja Jesse Aro. Vaikka Rasmuksella ei ollut mitään Jesse Aroa vastaan ja Branin suorittaminen omalla hyvällä tasollaan olisi tärkeämpää kuin mahdolliset ratkaisevat sekunnin sadasosat tai prosentit, halusi Rasmus tietenkin voittaa. Kevään huono kisamenestys ja ruotsalaistabloidien kitkerät kommentit muistuivat välillä edelleen mieleen, eikä Rasmus halunnut joutua enää samanlaiseen suohon oman ratsastuksensa kanssa näin pian sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut kampeamaan itsensä sieltä kantavalle maalle.
Voittoloimia ja kukkakimppuja Rasmus ei kaivannut, mutta hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei voiton mukanaan tuoma maine ja kunnia olisi erityisesti juuri tänä vuonna kelvannut.
Perjantain koulukokeessa Bran oli Rasmuksen onneksi jatkanut samalla tavalla kuin syksyn osakilpailuissa: olemalla parempi kuin suunnilleen kertaakaan treeneissä. Cellan ja Rasmuksen yhdessä tuumin pesemä ja kiillottama ori oli suorastaan tanssahdellut radan läpi ja saanut lopulta yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yhden syksyn aikana Branin heikoimmasta osa-alueesta oli tullut vahvin, ja vaikka Rasmus olikin tuloksesta erittäin tyytyväinen ja onnellinen, hän pelkäsi että samaan aikaan se tarkoitti sitä, että vahvimmasta osa-alueesta oli tulossa heikoin.
Ja niinpä vaikka olisi voinut luulla, että hyvä koulurata olisi lievittänyt Rasmuksen suorituspainetta, vaikutus oli käytännössä päinvastainen. Lauantaina Rasmus tunsi olonsa kireäksi ja hermostuneeksi, ja vaikka hän yritti peitellä sitä aina erityisesti Josefinan kanssa keskustellessaan, täysin normaaleilta hänen suustaan tulevat lauseet eivät kuulostaneet.
Branin kisahoitajaksi jälleen kerran lupautunut Cella, joka oli myös ollut sanalla sanoen omituinen koko siihenastisen kisaviikonlopun ajan, kävelytti hevosta sen aikaa, kun Rasmus käveli hallimaastoesteradan. Sen jälkeen Rasmus saisi alkaa saman tien verryttelemään, sillä luokka oli pieni. Cella, joka oli sonnustautunut isoon villapipoon ja häntä itseään pidempään kaulahuiviin, pyyhkäisi vielä Rasmuksen noustua satulaan Branin hännästä heinänkorren ja taputti sitä sitten kupeelle.
”Tsemppiä radalle!” Cella toivotti ja madalsi sitten ääntään. ”Eihän Amandaa ole näkynyt?”
”Tänään?” Rasmus rypisti kulmiaan. Kysymys oli hieman omituinen. Hän ei tiennyt, että Cella ja Amanda edes liiemmin tunsivat: perijätärtä oli näkynyt tallilla viime aikoina vain harvoin. ”Ei, ei kai se täällä ole. Kenttäratsastus on sen mielestä ajanhukkaa.”
Cella mutisi jotain sellaista, joka kuulosti hieman olevan ”no hyvä”, ja nosti sitten molemmat peukalonsa pystyyn. ”Nähdään radan jälkeen.”
Bran tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui lennokkaasti mutta tuli pidätteistä takaisin, ja vaikka se ei ollut edes nähnyt hallimaastoesteitä hetkeen, ori hyppäsi verryttelyesteet isoilla itsevarmoilla loikilla. Rasmus teki lyhyen verryttelyn ja antoi hevosen sitten kävellä samalla, kun hän kertasi mielessään esterataa. Se oli pitkä ja sisälsi joitain haastavia lähestymisiä, mutta ei mitään, mistä Bran ei selviäisi.
Josefina, joka oli jo päivän urakkansa hoitanut ja saanut hoidettua Madden kuljetuskuntoon yhdessä hevosen omistajan kanssa, saapui verryttelymaneesin laidalle vähän ennen Rasmuksen suoritusvuoroa. Rasmus, joka tunsi tarvitsevansa kaikki mahdolliset onnenpeukut, ilahtui tyttöystävänsä näkemisestä jopa tavallista enemmän.
”Aikooko Bran hypätä tosi hyvin, no tietenkin aikoo”, Josefina jutteli Branille, joka oli tunkenut turpansa hänen kainaloonsa, ja katsahti sitten Rasmukseen. ”Mikä fiilis?”
”Hyvä”, Rasmuksen ytimekäs vastaus kuului.
Josefina hymyili jotenkin lempeästi. ”Hyvin se menee. Mäkin selvisin siitä! Ja oli jopa hauskaa.”
Rasmus yritti hymyillä, mutta jotenkin se vaikutti irvistykseltä. Myöhemmin hän taatusti olisi iloinen siitä, että Josefina olisi ehkä jatkossakin houkuteltavissa kenttäkisoihin, mutta nyt Rasmuksen ajatukset pyörivät lähinnä vain… Jesse Arossa.
Rasmus todella, todella paljon halusi voittaa. Ei välttämättä osakoetta eikä luokkaa, mutta ainakin Jesse Aron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti