Rasmukselle ei ollutkaan luvassa Täydellistä Joululahjaa. Josefina kierteli epätoivon vimmalla Murronmaan ostoskeskusta uutta ideaa etsien. Järki supatti välillä kainosti hänen korvaansa, ettei Rasmus Alsila vaatinut järjettömyyksiä ollakseen tyytyväinen lahjaansa, mutta tunne tiuskaisi vastaan, että jotakin upeaa oli keksittävä. Tai jos nyt ei upeaa, niin edes jotakin sellaista, mitä Rasmus todella tarvitsisi. Tai jos ei vaikka tarvitsisikaan, niin vähintäänkin tahtoisi. Tai jos ei tietäisi tahtovansa… Äh! Miksi mokoman miehen piti olla niin typerä, ettei se koskaan vahingossakaan sanonut ääneen, jos tarvitsi tai tahtoi jotakin? Oliko liikaa vaadittu, että Rasmus helpottaisi tyttöystävänsä lahjanhankintarumbaa edes vienosti vihjaamalla mitä halusi?
Ongelma oli, Josefina ajatteli hampaitaan kiristellen, että jos Rasmus tarvitsi jotakin, Rasmus osti sen itse. Poikaystävällä ei kai käynyt mielessäkään, että joku muu olisi voinut halunnut ilahduttaa tarpeeseen tulevalla lahjalla. Lannistuneena Josefina seisahtui elektroniikkahyllyjen keskelle ja tekeytyi hyvin pieneksi, jottei kukaan vain näkisi häntä siellä. Virkaintoiset elektroniikkamyyjät kyllä varmasti vainuaisivat mistään mitään tietämättömän asiakkaan ja yrittäisivät tuputtaa neuvojaan joko avuliaisuuttaan tai myyntihaluisuudessaan, eikä Josefina missään nimessä tahtonut apua, vaikkei tiennytkään, mitä oli etsimässä. Ehkä erityisesti siksi. Olisi tuntunut urpolta vastata, ettei hänellä ollut hajuakaan mitä hän oli ostamassa, mutta että hän oli täällä, koska tiesi avomiehensä käyttävän kaikenlaista määrittelemätöntä teknologiasälää arjessaan.
Lahjojen ostaminen kiireessä oli Josefinan mielestä inhottavinta mitä hän tiesi, ja siksi hän aloittikin niiden hankkimisen aina hyvissä ajoin (kuten esimerkiksi heti juhannuksen jälkeen). Lisäksi hän ei koskaan mennyt lahjaostoksille aikarajan kanssa.
Paitsi tietysti nyt.
Kelloa vilkaistuaan Josefina irvisti ja päätti, että olisi parempi poistua tyhjin käsin kuin tehdä harkitsematon lahjapäätös. Hän oli varannut ajan kampaajalle, eikä hän kehtaisi olla sieltä myöhässä. Lahjanostotuskailu alkoi vaihtua odottavaiseksi jännitykseksi, kun Josefina askelsi lähemmäs kohdettaan. Tänään hän poistuisi kampaajan penkistä kuin uutena ihmisenä. Sellainen päätös hirvitti ihmistä, joka oli koko ikänsä kuunnellut äitinsä mielipiteitä siitä, kuinka harvat osasivat valita värjättäväksi itselleen sopivan sävyn. Ei äiti ollut koskaan suoranaisesti kieltänyt Josefinaa värjäämästä hiuksiaan, mutta jokin paheksuva vire oli aivan takuulla ollut olemassa, ja koska kuuliainen tytär ei tahtonut vireen muuttuvan pauhuksi, hän pitäytyi omassa värissään.
Kampaaja oli Josefinalle tuttu sellaisella etäisellä tavalla kuin asiakaspalvelijat, jotka kohdattiin toistuvasti, saattoivat olla. Josefina oli käynyt Veeran asiakkaana koko ajan Kallassa asuessaan ja pitänyt tämän työnjäljestä. Veera puhui paljon, mutta hänellä oli niin miellyttävä ääni, ettei se häirinnyt lainkaan. Joskus Josefina puhui takaisin niin paljon, että hämmästyi sitä itse, mutta Veera ei tuntunut huomaavan rupattelevaisuudessa mitään omituista. Josefina ajatteli välillä, että ehkä Veera oli hänen Kallan seudun ystävien top-vitosessa, tai oli ainakin ollut kunnes hän aloitti opintonsa ja tutustui uusiin ihmisiin. Kaipa kampaaja vieläkin kohosi kymmenen kärkeen; se kertoi kaiken olennaisen Josefinan ystävystymistaidoista. Tuttaviahan hänellä tosin piisasi ystävien vähälukuisuuden vastapainoksi niin runsain mitoin, että pää meinasi melkein mennä pyörälle.
”Ai hitto kun tulikin kiva!” Veera kehui omien kättensä työtä paljon, paljon myöhemmin.
Josefina katseli itseään ja ajatteli, että ehkä hän oli astunut johonkin toiseen ulottuvuuteen. Hän näytti eri ihmiseltä. Sellaiselta, joka päätti itse, minkävärisissä hiuksissa viihtyi, ja jos kykeni tekemään niin perustavanlaatuisia päätöksiä, kykeni kyllä myös ostamaan yhden lahjan yhdelle puolisolle.
Uuden identiteettinsä turvin Josefina palasi elektroniikkahyllyjen luo eikä painunut tällä kertaa arkana kasaan. Hän peräti hakeutui myyjän juttusille. Uusi Josefina uskalsi sellaisiakin asioita, ja kuinka kannattavaa se oli! Myyjän avulla Josefina valikoi kuulokkeet, jotka olisivat Rasmuksesta varmasti mukavat kun se katsoisi sarjojaan tai pelaisi pelejään. Ne olivat langattomat, Josefinan mielestä tyylikkäät ja tuntuivat ihan miellyttäviltä eivätkä painaneet ikävästi korvia. Eiväthän ne kuulokkeet olleet sitä, mitä Josefina oli suunnitellut, mutta tuskin ne ainakaan täysi harhalaukaus olivat.
Vaan entäs hiukset? Kotimatkalla Josefinaa alkoi taas jännittää. Hän ei ollut kertonut Rasmukselle värinvaihtoaikeistaan. Olisi ollut mukavaa sanoa, ettei poikaystävän mielipide ollut hänen omaansa tärkeämpi, mutta se olisi ollut myös valehtelua. Josefina Rosengård ei pitänyt omia näkemyksiään useinkaan kovin suuressa arvossa.
Lämpimät valot kajastivat heidän paritalonpuolikkaansa ikkunoista. Voi hirvitys. Rasmus oli kotona. Josefina kätki tämän lahjaksi aiotun paketin toistaiseksi reppuunsa, henkäisi syvään ja sulki autonsa oven. Totuuden hetki.
Josefinan päähän pälkähti hassu ajatus, joka sai hänet naurahtamaan. Eihän Rasmus välttämättä tunnistaisikaan häntä enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti