Josefina: Kesän henki

”Mitä sä kirjoitat”, kysyy vielä vähän aamu-uninen Rasmus, ja mä lasken kynän kädestäni, suoristaudun tuolillani ja kohotan kasvoni sen suukotettaviksi. Ensimmäinen suukko osuu nenänpäähän, toinen otsaan, kolmas viipyillen huulille, ja mun tekisi kovasti mieli ottaa komeat kasvot hellästi käsieni väliin ja jatkaa suutelemista hamaan tulevaisuuteen saakka. Mä en kuitenkaan tee niin, sillä meillä on täysi työpäivä edessä, eikä me voida myöhästyä. Pusutauti saattaisi olla käypä syy sairaspoissaololle, mutta ei sentään pelkkä pussailu.

Mä olen ehtinyt olla hereillä jo aika kauan. On ollut niitä aamuja, kun mun keho on vain keksinyt herätä juuri sillä hetkellä, kun ensimmäiset valonsäteet luikertelevat pimennysverhon ja seinän välisestä rakosesta huoneeseen. Ulkona on jo valjennut kuuma päivä, ja ilma on jo nyt niin painostava ja hiostava, että mä olen hyvin varma, että myöhemmin ukkostaa.

”Tällaista listaa”, kerron. ”Että mitä mä tahdon kesän aikana tehdä. Aloitin joskus aikaisemmin ja keksin nyt lisää asioita.”
”Ai, millaisia?”
”Käy hakemassa kahvia, niin mä kerron”, sanon pienesti hymyillen ja tyrkkään Rasmuksen käteen mun juuri tyhjentyneen kahvikuppini.

Kiltisti mun poikaystävä laputtaa kahvinkeittimen luo. Mä katselen sitä ihan vähäsen ja käännyn sitten haaveellisena listani puoleen. Lisään kaksi viimeistä kohtaa ja päätän heti toteuttaa jälkimmäisen.

”Sä olet kiva”, hymyilen, kun Rasmus istahtaa mua vastapäätä ja laskee mun eteeni täytetyn kahvikupin kuikuillen mun listani suuntaan.
”Hä, itepä. Keitit kahvit, ja… hei. Sanoitko sä noin vain siksi kun se on sun listassa?”
”Eikun mä laitoin sen mun listaan koska mä aioin tehdä niin. Katsos kun musta tuntuu hyvältä enteeltä, jos ensimmäinen ja viimeinen kohta listasta on tsekattuna”, selitän, ja Rasmus naurahtaa ja hyväksyy kyseenalaistamatta mun logiikan: jotenkin sitten tuntuu todennäköisemmältä, että muutkin kohdat toteutuvat.
”Näytä niitä muita”, Rasmus pyytää. ”Katsotaan mitkä me voidaan tehdä heti.”

Vähän arastellen mä annan vihkoni. Rasmus lukee mun listaa ja mä luen sen ilmeitä toivoen, ettei se pidä mun suunnitelmiani ihan typerinä. Hipsuttelen varpaillani sen säärtä. Mulla on hitsin hyvä fiilis tästä päivästä, vaikka mä tunnen pienen päänsäryn aavistuksen.

“Mennään ilman satulaa maastoon tänään”, Rasmus ehdottaa. “Grannilla ja Ankalla.”
“Hyvä idea”, hymyilen, ja merkkaan sen kohdan jo luottavaisena suoritetuksi. “Grannilla onkin tänään kevyt päivä, niin se sopii sille hyvin. Mutta ratsastetaan muut hevoset ensin.”
“Tietty. Ensin työt, sitten huvi”, Rasmus nyökyttelee, ja sillä on huulillaan sellainen hupsu pieni hymy, joka antaa mulle sydämentykytyksiä ja syyn huokaista hempeästi syvään.

Hevosia riittää ratsastettavaksi. Se päivä on malliesimerkki mun vuoden 2019 kesästä. Aurinkorasva, nahkavarusteet ja sekä oma että hevosten hiki pinttyvät varmaan ikuisiksi ajoiksi mun hajumuistoihini, enkä mä tiedä onko se nyt välttämättä kovin miellyttävä kombinaatio, mutta paljon onnea siihen mahtuu sekaan. On pakko ratsastaa aurinkolasit päässä, sillä päivä on uskomattoman kirkas ja kentän hiekka vaaleaa, ja osa puomeista tuntuu heijastavan valoa niin että häikäisee. Lasit alkavat ajan kanssa luisua yhä herkemmin nenänvartta pitkin, kun hiki valuu pitkin kasvoja. Mä en todellakaan tunne itseäni viehättäväksi, kun naama punoittaa, iho on aurinkorasvasta tahmea ja jalat muhivat nahkaisissa ratsastussaappaissa tunnista toiseen. Onneksi olotila on jaettu, eikä kenelläkään ole varaa koputella nokkaa, paitsi ehkä Kajalla, joka jonkin virolaisen noituuden turvin näyttää niin sikapaljon paremmalta kuin kukaan meistä muista. Välillä jossakin hyvin kaukaisessa todellisuudessa jyrisee ukkonen, mutta se ei meidän työskentelyymme vaikuta. Vain Säikky säpsähtelee levottomana, mutta se varmaan tekisi niin muutenkin.

Tuntuu helpottavalta, kun päivän viimeinen totinen treeni päättyy. Granni ja Ankka ovat kumpikin tarhailemassa (eivät tietenkään yhdessä kun mun hevonen on sellainen kuin on), ja niiden hakeminen sisälle tallin viileyteen on ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tietää, että pian me samoillaan varjoisilla maastoreiteillä rennosti ilman satulaa.

Siitä ei kesä kesäisemmäksi muutu. Grannin paljas selkä on lämmin mun kehoni alla, ja jos se olisi luonteeltaan vähänkin rennompi, mä kyllä matkustelisin osan matkasta vaikka pitkälläni sen selässä. Taivas on pilvetön, eikä meitä pelota tippaakaan, että me jouduttaisiin ukkosmyrskyn keskelle, vaikka ilma on yhä raskasta ja pysähtynyttä. Mä tunnen vieläkin painostavan lämmön aiheuttaman kireyden ohimoilla, mutta edes se ei latista mielialaa. Mä olen vaihtanut kengät kevyempiin ja mukavampiin, ja ratsastushousutkin saivat vaihtua shortseihin.

Ohjailen meidän reittiä siten, että me lopulta päädytään pellonlaitaa kulkevalle hiekkatielle. Tienpiennarta tähdittävät runsaina ryöppyinä luonnonkukkaset, ja mä pyydän Rasmusta odottamaan.

Mä keräilen hyvän nipun erilaisia kukkia ja sieviä heiniä, ja hetken touhua seurailtuaan Rasmuskin heittäytyy mukaan puuhaan. Siellä me pyöritään tienlaidassa ja välillä kuivassa ojassa seisten, ja tammat seurailevat ohjat löyhinä perässä ja nappaavat välillä vihreää parempiin suihin.

"Nämä varmaan riittää", mä sanon kohta.
"Riittää mihin?" Rasmus kysyy.
"No siihen kukkaseppeleeseen. Osaankohan mä vielä", pohdiskelen.
"Musta ei ainakaan ole apua", mun poikaystävä tiedottaa.
"Ehkä mä opetan sut", ehdotan, ja näen ilmeestä, ettei Rasmusta varsinaisesti kiinnosta seppeleen punominen tuon taivaallisen vertaa. Tiedän senkin, että jos mä vaadin, niin varmaan se kokeilee. Ainakin se tulee avuliaasti punttaamaan mut Grannin selkään, kun mä vienosti sitä pyydän, ja sitten mä keikun huolettomana virnistellen katselemassa, kun se yrittää itse ähistä ja puhista oman kroppansa lihasvoimalla Ankan selkään. Muutaman yrityksen se vaatii, mutta onnistuuhan se lopulta.
"Hitto mitä urheilua", Rasmus irvistää, kun me päästetään hevoset taas keinahtamaan käyntiin ja suunnataan kotia kohti. "Hirveä hiki."
Mä nauran.
"Sun pitää ehkä treenata tota vielä", virnistän.
"Tai vaan nousta aina korokkeelta kyytiin."
"Niin, toki. Mä kyllä ajattelin, että ryhdyn taas käymään lenkillä, kun tämä alkushokki on selätetty."
"Miksi? Hullun hommaa."
"Huviksi!"

Mä kuulen edellä ratsastavan poikaystäväni jupisevan jotakin kummallisista huveista, mutta ei se haittaa. Mulla on hyvä mieli. Edellä keikkuu Ankan karvainen ja Rasmuksen timmi pylly, alla tuntuu Grannin käynnin tasaisen tarmokas ja turvallisen tuttu rytmi, nippu luonnonkukkia kulkee matkassa mukana ja mun suureksi iloksi ympärillä vaihtuvat maisematkin alkavat käydä kotoisan tuntuisiksi.

Kepeä käynti-ravilenkki ei ole saanut hevosia hikoamaan edes tässä helteessä, joten niitä ei tarvitse pestä. Enemmän me itse ollaan suihkun tarpeessa, ja kun hevosetkin on kesäisen helposti nopsaan hoidettu käsistä pois, me ollaan valmiit suuntaamaan kämpille.

Meidän kohtalaisen lyhyttä kotimatkaamme säestää lähenevä ukkoskumu. Vielä se on kaukana, mutta mä olen siitä innoissani. Kun mä raikastavan suihkun jälkeen istahdan kotioven kynnykselle punomaan seppelettä, mä kuulostelen jyrähdyksiä ja lasken miten kaukana ukonilma milloinkin pyörii. Rasmus pysyttelee sisätiloissa, ja luulen, että kai ihan vain jottei joudu seppeleenpunontakurssille, sillä en mä kyllä usko sen pelkäävän ukkostakaan. Vähän myöhemmin se kuitenkin liittyy kahden jäävesilasillisen kanssa seuraan, ja mä viimeistelen seppeleen ja yritän tuikata sen Rasmuksen päähän. Väistöyritys on puolivillainen ja mä tietenkin onnistun tavoitteessani, ja kun seppele löytää kohteensa, löytää myös yksi niistä tuhannesta suukosta, jotka mä olen myös päättänyt kesän aikana suorittaa, tiensä maaliin. Se venyy, ja mä kuuntelen jyskyttävää sydäntä ja kesää.