Se kysymys oli yksi mun olemiseni ydinasioista. Mulla oli taipumus käydä mielessäni läpi pahimmat skenaariot ennen kuin mä oikeasti jouduin johonkin uuteen tai muulla tavalla jännittävään ja haastavaan tilanteeseen. Sille oli kaksi syytä: ensinnäkin mä ajattelin, että jos mä en olisi niistä pahimmista mahdollisuuksista huolissani, ne tapahtuisivat varmasti. Toisekseen mä luulin yhä, että mä jotenkin osaisin toimia paremmin asioiden mennessä pieleen, jos olisin jo etukäteen kuvitellut asian.
Mä olin hyvin vaitonainen, kun meidän porukka hyöri järjestelmällisesti keskellä kuhisevaa kisapaikkaa Bramschessa. Mulla oli liian kiire murehtia, mikä kaikki voisi mennä pieleen Grannin ensimmäisessä startissa täällä, ja sitä paitsi… hitto miten mua oksetti. Mä tiesin, että se oli vain jännitystä, mutta en mitenkään saanut sitä tunnetta kuriin.
“Har du ätit?” kysyi isä ja katkaisi mun hyvin alkaneen murehtimiseni hetkeksi.
“Va? Ja.”
Isän ilme oli tietäväinen. Kyllä se tunsi mut ja tiesi, miten kisahermot veivät multa ruokahalun. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, ja mä arvelin päässeeni pälkähästä.
Jouduin kuitenkin ojasta allikkoon, sillä kun kun mä olin laittamassa Grannille suojia jalkaan, Rasmus etsi mut käsiinsä ja ilmoitti:
“Josefina, mulla on sulle jotain.”
Mä katsahdin sitä kyykystä ihmeissäni, kun se kaiveli taskuaan.
“Mä tiedän, ettet sä kuitenkaan ole syönyt mitään”, se sanoi ja tyrkkäsi mun käteeni vähän nuhjaantuneen proteiinipatukan.
“Olen mä syönyt”, mä protestoin.
“Aamupalalla jotain kurkkua”, Rasmus pärskähti.
“Ja leipää.”
“Silti. Sun pitää syödä. Ei kisapäiviä muuten jaksa. Siinä ei ole pähkinää, mä tarkistin.”
Mä näin lähistöllä Dierkin kanssa jutustelevan isän vilkaisevan meitä, kun mä availin välipalani kääreitä Rasmuksen lempeän tarkassa valvonnassa. Isää hymyilytti aivan selvästi, ja mun posket punehtuivat vähäsen. Haukkasin evästäni ja hymyilin poikaystävälleni kiitollisena toivoen, että isä keskittyi jo taas keskusteluunsa. Oli oikeastaan hitsin herttaista, että Rasmus huolehti musta sillä omalla käytännönläheisellä tavallaan. Sen mielestä mun ruokkiminen oli ratkaisu ongelmaan, joka oli sen näkökulmasta katsottuna varmasti yksinkertaisesti se, etten mä syönyt. Mä itse tiesin, että todellinen pulma oli se jännittäminen ja hermoilu, joka aiheutti yököttävän tunteen ja ruokahaluttomuuden. Sitä ei sitten niin vaan ratkaistukaan.
En mä ihan aina sentään ollut näin kauhuissani kisapäivinä, mutta nyt mulla oli hyvä syy panikoida.
“Toivottavasti Granni ei ole ihan kamala”, mä puin osan huolistani sanoiksi, ja Rasmus taikoi kasvoilleen luottavaisen ilmeen.
“Ei varmasti! Ja sä tunnetkin sen niin hyvin, että mitä uusia kataluuksia se voisi keksiä.”
“Jotakin aivan hirveän keljua tietenkin, kun te kaikki olette katsomassa.”
“Me kaikki”, Rasmus toisti.
“Niin. Sä ja isä ja Joe. Ja pomo.”
“Hö, älä stressaa”, Rasmus sanoi, vaikkei se usein kieltänytkään mua hermoilemasta, sillä se tiesi, etten mä tehnyt niin tahallani. “Mä ainakin vaan kannustan sua, ja Joella on kiire omien hevosten kanssa, ja sun isä ei varmasti arvostele sua ilkeästi, ja pomo on sun puolella myös.”
Se oli pitkä puheenvuoro, ja vaikka se oli varmasti totta, mä kiitin siitä vain huokaisemalla syvään ja kohauttamalla olkiani.
Mitä uusia kataluuksia voit keksiä, mä kysyin poikaystäväni sanoja mukaillen itse mielessäni Grannilta, kun kiipesin sen satulaan. Olisiko sillä jotakin uusia haasteita jemmassa tämän näytönpaikan varalle? Voi miten mä toivoin, ettei, mutta eihän Granni mun toiveitani kuunnellut.
Se oli heti verryttelyssä pinkeänä ja pontevana kuin pieni, kuriton poni. Punainen nauha sen hännässä ei paljon auttanut, kun tilaa oli vähän. Me kaikki ratsukot väistelimme toisiamme minkä pystyimme, mutta Grannille se ei riittänyt. Se kävi ärtyneeksi ja kuumaksi, ja siitä verryttelystä mulle painui parhaiten muistiin kiukkuisen hännän huiskahteluääni ja rasitus käsivarsissa. Kerran Granni ampui verryttelyesteelle niin lujaa, että mä epäilin sen lentävän samalla vauhdilla Helsinkiin asti. Esteen jälkeen se tömisteli menemään niin tujulla tahdilla, että erään kanssaverryttelijän hevonen ihan säikähti sen mennessä ohi. Mua hävetti, kun mä kiskoin hevostani jarruttelevalle ympyrälle, enkä mä uskaltanut edes sivusilmällä vilkaista pomon suuntaan. Mä olisin halunnut ratsastaa aidan luo kysymään isältä neuvoa, mutta enhän mä voinut, kun Dierk oli itse paikalla. En sitten kehdannut kysyä keneltäkään.
Mä olin kuvitellut valmistautuneeni tähän kesään Grannin kanssa oikein hyvin. Me oltiin tehty Vernerin kanssa hirveästi töitä sen ratsastettavuuden eteen, ja yhtä päättäväisesti Granni oli viitannut kaikelle sellaiselle hapatukselle kintaalla. Se toimi yhtenä päivänä ja toisena ei, ja tänään oli ehdottomasti se toinen.
Dierk ei vaivautunut antamaan mulle viimeisiä viisauden sanoja, kun me asteltiin verryttelykentän portista ulos ja siirryttiin kisa-areenan sisäänkululle. ”Good luck”, se vain sanoi, ja viimeisenä ennen radalle astumista mä kuulin isän tsemppitoivotukset.
Otin ne mukaani.
Mitään iloa niistä ei kuitenkaan ollut.
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?
Granni oli kuuma ja vahva heti alkuradasta, mutta pienen hetken ajan mulla oli hyvä tunne. Kolme ensimmäistä estettä ylittyivät puhtaasti, vaikka heti ykköselle Granni vetikin hirveän lähelle. Mä tein kolmannen jälkeen kaarteessa nopean pidätteen ja sain sen niin hyvin läpi, että sain ratsastaa neljännelle esteelle kaarteesta ulos suoralla hevosella ja rennolla kädellä. Este oli aika leveä okseri, mutta mun ei tarvinnut olla vähääkään huolissaan siitä. Granni kohosi keveästi sen yläpuolelle ja mä tähysin jo viidettä estettä. Se oli pienen ja helpon näköinen pystyeste, ja oikeastaan mä keskityin jo pian sen perässä seuraavaan kaksoissarjaan, jonka mä tiesin Grannille vähän ahtaaksi.
Mulla oli selvä suunnitelma. Mä toisin Grannin sille vitoselle sillä tavalla, että hyppy jäisi siinä mahdollisimman pieneksi, ja sitten mä saisin meille mahdollisimman paljon tilaa ennen sarjaa. Mä keräisin hevosen napakkaan, lyhyeen laukkaan ja saisin sitten vain hengittää sarjan yli, ja sitten me jatkettaisiin…
Eteenpäin karanneet ajatukset rysähtivät vauhdilla nykyhetkeen, kun mä tajusin, että Granni vähät välitti mun suunnitelmastani. Yltiöitsevarmana se nappasi kiinni kuolaimesta ja kiskoi mut vitoselle miten itse tahtoi, lähti hyppyyn holtittoman kaukaa ja sotki puomin jalkoihinsa. Kompuroiden se jatkoi matkaansa aivan liian lähellä olevalle sarjaesteelle, ja mä tein sydän äkkiä kurkkuun pompahtaneena kaikkeni kääntääkseni sen pois.
Granni hyppäsi suoraan päin A-osaa, eikä meillä ollut mitään jakoa päästä B-osalle. Mun seuraavat muistikuvat olivat katkonaisia: paiskautuminen satulasta; puomeja kehon alla ja päällä; miten mä olin jo kävelemässä vaikken muistanut nousseeni ylös; mulle ojennetut ohjat sormien välissä, oliko ne Grannin; isän napakka ote hartioista.
”Sit ner, Josefina, här, låt mig ta hästen.”
“Onko se kunnossa, Josefina, oletko sä kunnossa?”
“You must ride now, Rasmus, it’s your turn.”
“Niin mutta - yeah but -”
“She’ll be fine, just go and do your job. Arne, let me handle the horse and you take care of her.”
Mut oli tyrkätty istumaan selkäännousujakkaralle. Siinä mä nökötin kaksin kerroin taipuneena, sillä mua oksetti taas, enkä mä tällä kertaa tiennyt, oliko se jännitystä, pettymystä vai seuraus tärskystä. Isä kyykistyi vaihtamaan mun kanssa muutamia sanoja, kai varmistaakseen että mä olin aikaan ja paikkaan orientoitunut, ja mä vastailin jotakin kysymyksiin sopivaa. Päätä särki. Eniten sattui ylpeyteen, tietenkin, mutta oli mun pikkurillikin hirvittävän kipeä. Mä riivin hanskan kädestäni ja katsoin sormea kyynelkalvon läpi. Ai juma. Miten niin pieni ruumiinosa saattoi aiheuttaa niin paljon kipua? Kisapaikan lääkintätiimin jäsen ilmestyi kuin tyhjästä mun luokse toteamaan, ettei sormi ollut sen mielestä murtunut ja että mä vaikutin päällisin puolin muutenkin ehjältä, mutta mä tiesin jonkun särkyneen: jo valmiiksi säröilleen itsevarmuuden.
Joko Rasmus ratsasti hätäpäissään yliluonnollisen nopean radan tai sitten mun ajantajuni oli mennyt sekaisin, sillä musta tuntui, ettei se ollut poissa montaakaan sekuntia ennen kuin se jo ravuutti hevosensa meidän luo ja loikkasi suunnilleen vauhdista alas.
”Mä olen okei”, mä sanoin kireästi jo ennen kuin se ehti kysyä mitään. Mua itketti koko tapahtuma, mutta purin hammasta, sillä Dierk lähestyi taas ja sen nähden mä en ikinä itkisi.
”Oletko varmasti? Onko se?” Rasmus kysyi ensin multa ja haki sitten vahvistusta mun isältä.
”Emmeköhän selvinneet säikähdyksellä”, Arne vakuutteli. ”Kisalääkärikin jo teki nopean tarkastuksen. Ei ole syytä olla huolissaan, ellei Josefinan olo muutu huonommaksi.”
”Josefine, how are you feeling?” meidän luokse ehtinyt Dierk tiedusteli.
”I’m fine”, ilmoitin ja nousin seisomaan. ”Just needed a moment to catch my breath. I should go and get Wingaroo —”
”Don’t you worry about that”, pomo kielsi ankarasti, ja kummallista kyllä, samalla melkein lempeästi. ”We are not taking stupid risks, okay? I won’t allow you to ride after that crash. Not today. We’ll see how you feel after a night’s rest.”
Mä avasin suuni väittääkseni vastaan. Pomo arvasi sen, ja jyrähti ärtyisästi:
”End of discussion.”
Napsautin suuni kiinni. Mun vieressä seisova ja mun selkää kevyesti silittelevä huolestuneen näköinen Rasmus sai seuraavat sapiskat osakseen:
”And you, you still got some work to do. Get back to it.”
Ja niin päivä jatkui kaikkien muiden osalta suunnitelmien mukaan. Mä tunsin oloni pettyneeksi, kun mä suuntasin isän kanssa kulkuni rekalle. Kun mun ei enää tarvinnut ajatellakaan kisaamista, saatoin yhtä hyvin vaihtaa ylleni kevyempää vaatetta ja mennä katsomaan muiden suorituksia. Isä puolestaan oli tilannut taksin, sillä sen oli aika suunnata lentokentälle ja jatkaa kenttähevosetsintäänsä. Matkalla meitä vastaan ratsasti Joe, joka huikkasi mun nimen jo kaukaa.
”Y’alright?” se kysyi ja pysäytti Oberonin meidän kohdalle. ”Heard you had quite a fall with the morrrko.”
Joachim kutsui Grannia möröksi. Se sanoi, että sillä tavalla se kunnioitti samalla kertaa sekä tamman luonnetta että suomalaisuutta.
Mä hymyilin kireästi vastaukseksi. Olin hokenut olevani fine, mutta en mä kyllä ollut. Päässä jyskytti ja pikkusormi turposi, mutta fyysiset seuraukset olivat nurinratsastuksen jälkeen kaikkein pienimmät. Me oltiin tultu Grannin kanssa kesäksi ulkomaille kisaamaan ja kehittymään, ja voi miten mä olin toivonut että me oltaisiin haasteen tasalla. Sitten me aloitettiin kautemme näin. Se ei luvannut lainkaan hyvää tulevalle, jos multa kysyttiin. Joachimilla oli kuitenkin oma vinksahtanut näkökulmansa tähänkin asiaan:
”What a perfect way to start the summer! If you ask me, it’s best to hit rock bottom right in the beginning. Now you know what’s there and can move on.”
Isän mielestä se oli viisas näkemys. Ennen lähtöään se jätti mulle elämänviisauden: kuka tahansa osasi hymyillä voiton hetkellä, mutta kaikkein arvokkain taito oli itsensä kasaaminen ja opiksi ottaminen epäonnistumisen jälkeen.
Se kuulosti niin vaikealta, etten mä rehellisesti sanottuna tiennyt, oliko musta sellaiseen. Olinko mä yleensäkään ikinä ihan kasassa? Istuessani isän lähdön jälkeen lannistuneena katsomossa mä ajattelin, ettei sillä voinut nyt olla väliä. Me oltiin tultu tänne, ryhdytty leikkiin, ja nyt oli vain kestettävä hammasta purren huonot hetket ja pistettävä arvostavasti merkille hyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti