Kotona
Mitähän kertoisin arjesta? Ei siinä nyt niin kamalan paljon ole kerrottavaa. Hevosia, hevosia, hevosia. Aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, enkä mä muista, milloin viimeksi olen pukenut päälleni jotakin muuta kuin ratsastusvaatteet. Tukka mulla on kroonisesti letillä, paitsi silloin kun Rasmus joskus iltaisin nyhtää hiuslenkin pois ja vapauttaa laineet valloilleen. Elämä on aika hyvää, vaikka mä yhä pelkään, että mut todetaan kelvottomaksi ja lähetetään kotiin. Me ratsastetaan paljon ja tehdään niin kuin pomo sanoo, ja mä toivon, että se riittää. Mä en halua luopua tästä yhteisestä seikkailusta, enkä usko, että Rasmuskaan. Se on kuin kotonaan täällä, ja mäkin haluan olla.
Hyvissä väleissä
Viileä virolaistyttö lämpenee mulle jossakin vaiheessa kesää. Se osoittautuu ihan kivaksi tyypiksi, vaikka se on välillä niin terävä, että mä aina säikähdän että ehkä se ei pidäkään musta. Kerran me ollaan koko lössin kesken kippistelemässä hyvin menneiden kisojen jälkeen, ja mä ylitän rohkeuteni rajat ja kysyn, miksi se oli mulle alkuun niin töykeä. Se kohauttaa olkiaan.
”I thought I wouldn’t like you.”
Noin vain. Ei ehkä paras selitys tylyydelle, mutta toisaalta aika helpottava. Mussa ei ollutkaan vikaa. Meistä tulee ihan hyviä kavereita, vaikka Kaja ei olekaan yhtään sellainen kuin Hanna. Meillä on omat juttumme, ja mä olen iloinen uudesta ystävästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti