Kavaletteja, kavaletteja, kavaletteja. Kääntämistä, suoristamista ja vähän lisää niitä. Askelpituuden säätämistä. Tuskanhikinen minä ja turhautumistaan taitavasti aisoissa pitävä pomo. Granni ei päästä ketään treeneihinsä osallista helpolla.
Hitaasti se ehkä kuitenkin alkaa pehmetä ensimmäisten epäonnistuneiden kisojen jälkeen. Mä olen valmis lyömään vetoa, että se tekee niin vain pomon auktoriteetin vuoksi. Täytyyhän jopa Grannin aistia, että Dierk on ylipäälliköiden keisari. Ehkä silläkin on osansa, että mä kunnioitan vanhaa miestä niin valtavan pelonsekaisesti, että ratsastan haudanvakavana ja ehdottoman tosissani.
”Still don’t like the way the mare reacts to your aids”, Dierk puuskahtaa. ”There is always like a passive aggressive question mark hanging in the air after every reaction.”
Voi, mä tiedän, mun tekisi mieli sanoa. Mä tunnen sen onko-pakko-henkisyyden varmasti paremmin kuin kukaan. Mun päänvaivanihan se enimmäkseen on, mutta ilmeisesti siitä riittää murhetta Dierkillekin niin paljon, että se kokee tarpeelliseksi mutristaa vähän huuliaan.
”She’s got a bad attitude”, se vielä puuskahtaa.
Mä tunnen oloni noloksi kävellessäni ympyrällä Dierkin ympärillä. Välillä teen siirtymisen raviin ja pian takaisin käyntiin. Yritän saada Grannin tasaisen aktiiviseksi, ja samalla mietin, miten tämä koko Saksa-juttu on mulle yrittämistä ja pinnistelyä. Mä olen ratsastanut koko ikäni, mutta tällainen oikea, tavoitteellinen ja totinen kilparatsastaja mä en pohjimmiltani ole ollut ikinä. Mun haaveet ovat aina olleet muualla kuin siinä, että mä hyppäisin enemmän ja isompaa ja menestyisin. Nyt mun on kuitenkin vaan yritettävä haluta sitä, sillä mulle on tyrkätty alle muutamia hyviä hevosia, sellaisia, joista voisi tulla joskus vaikka GP-ratsuja, enkä mä saa tyriä sitä niiltä.
Onneksi, onneksi, on-nek-si on myös nuoria hupsuja hevosia, jotka ovat vielä melko keltanokkaisia ja räpiköiviä. Sellaisista mä pidän. Niiden kanssa työskennellessäni mäkin rohkenen tuntea iloa. No, ehkä mä aina välillä ja koko ajan useammin iloitsen niistä seitsemänvuotiaistakin, jotka on vanhimpia mitä mun käsiin on uskottu. Niiden kanssa vaan tuntuu niin totiselta, kun ne eivät saa yhtä paljon räpiköintiä anteeksi kuin vauvahevoset.
”That doesn’t necessarily make her a bad competitor, though”, pomo pohdiskelee ääneen. ”Take her to the green vertical.”
Nostan laukan, ja Granni nykii hetken ohjaa ärsyttävästi. Vastustan halua kiskaista lapsellisesti takaisin. Ei siitä seuraisi Grannin — ei varmasti minkään hevosen mutta erityisen vähän Grannin — kanssa mitään hyvää. Tähyän katseellani pystyestettä, ja kaukaa se näyttää suurelta kuin mikä. Me ei olla otettu montaakaan kunnon hyppyä sitten niiden katastrofaalisten ensimmäisten kisojen, vaan työstetty hevosta sinnikkäästi sileällä ja niillä pirun kavaleteilla ja maapuomeilla. Nyt me lähestytään oikeaa estettä, ja mä tunnen Grannissa viriävän innon.
Kummallista, mä ajattelen. Mitä lähemmäksi estettä me tullaan, sitä pienemmältä se musta näyttää. Grannin hyppy on voimakas; ohikiitävän hetken ajan mä mietin, yrittääkö se näyttää pomolle, että tätä se on syntynyt tekemään eikä mitään latteaa kavalettiympyröillä pyöriskelyä.
”Good”, on pomon kommentti. ”Nice position there, and the horse was fairly steady. Try taking her to the vertical again and then, ahem, six even strides to the blue oxer. It is a nice 25 meters or so, should be an easy distance with that horse.”
Mulla on oikeastaan aika itsevarma olo, kun mä ratsastan tehtävälle. Etäisyys on väljä, etenkin jos ratsastan loivassa kaarteessa meille vähän enemmän tilaa, ja mä uskon Grannin mahtuvan hyvin siihen väliin. Sillä on iso laukka, enkä mä ole lainkaan huolissani siitä, päästäänkö me perille okserille saakka.
Sen kerran itsevarmuus kannattaa. Linja tuntuu helpolta ja hypyt sujuvilta, ja mulle tekee äärettömän hyvää onnistua. Ensimmäisten kisojen mokan paino mun hartioilla alkaa vihdoin keventyä. Ehkä Joe oli oikeassa sanoessaan, että kannattaa hoitaa epäonnistumiset alta pois heti kättelyssä, mietin kävelyttäessäni Grannin ulos kentän portista. Nyt voin sentään lohduttautua sillä, ettei mikään moka voi olla enää edellisiä kisoja karmeampi.
Kaja on juuri nousemassa Ismon selkään tallin pihassa, ja me päädytään kiertämään tallialue yhdessä. Mun ja Grannin loppukäynnit sopivat Kajan ja suurikokoisen mustan orin alkukäynneiksi. Me ollaan enimmäkseen hiljaa, mutta välillä jompi kumpi (yleensä Kaja) keksii jotakin sanottavaa, ja onneksi hiljaisuuskaan ei ole kovin vaivaannuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti