torstai 13. kesäkuuta 2019

Josefina: Yllätysvieras

13.-14. kesäkuuta
Yhtenä kuurosateisena iltapäivänä pomo lähettää Rasmuksen ja mut asioille puolestaan. Se sanoo, että joku sen vanha tuttu pitää hakea juna-asemalta, ja koska kukaan muu ei ehdi, se on meidän homma. Me kysytään (tai minä oikeastaan, mutta käytän siihen Rasmuksen henkistä tukea), mistä me tiedetään, kuka me oikein kyytiimme noukitaan, mutta pomo vastaa arvoituksellisesti:
”He’ll know.”

Mystinen kyytiläinen odottaa meitä kuulemma aseman pääovilla. Rasmus ei ole kovinkaan hauskaa spekulaatioseuraa, kun mä yritän matkan varrella ehdotella, kuka kumma tänne on tulossa pomoa katsomaan.
”Eiköhän me kohta nähdä”, se vain sanoo, ja sitten se kysyy, voisinko mä vaihtaa radiokanavaa.

Mua on jymäytetty. Se ei selviä mulle mitenkään ihan heti silloin, kun mä tunnistan tulijan. Isä se on, mun maailman ihanin isäni, ja se on nauravainen ja se halaa mua tiukasti, ja sitten Rasmustakin vähän niin kuin omaa poikaansa. Rasmus ei ole yhtään niin yllättynyt kuin mä, ja sitten isäkin vielä kysyy siltä:
”Josefinako ei toden totta aavistanut mitään?”
Rasmus vilkaisee mua virne toisella suupielellä koreillen. Silloin mä alan päästä jyvälle tästä jutusta.
”Ei tainnut”, mun poikaystävä sanoo sillä tavalla hyväntuulisesti, kuin se olisi onnistunut jossakin, ja onhan se: yhdessä isän ja pomon kanssa se on yllättänyt mut toden teolla.
”No en tosiaan! Mitä sinä teet täällä?” mä kysyn isältä, ja kun me kävellään autolle, se kertoo olevansa oikeastaan matkalla Englantiin hevosenetsintäreissulle, mutta tehneensä välilaskun Saksaan tullakseen tervehtimään meitä ja vanhaa tuttavaansa.

Käy ilmi, että isä on työskennellyt pomon kanssa nuorena kloppina. Illalla ruokailun ja muutaman oluen lomassa ne muistelee vanhoja, ja musta on ihmeellistä kuulla sellaisia asioita mun isästä. Nämä muistot ovat ajalta ennen meidän perhettä, ennen kuin isä meni äidin kanssa naimisiin ja asettui pysyvästi Suomeen. Mä kuuntelen haltioituneena muisteloita vanhoista hevosista, kisamatkoista, palkinnoista ja kilpakumppaneista.

Pomo ja isä ovat mitä ilmeisimmin lietsoneet toinen toistaan kaiken maailman kilvoitteluihin. Miten hassua, mä mietin. Siis se, että mun isäni on työskennellyt nuorena miehenä pomon kanssa ja sitten mun poikaystäväni on ratsastanut pomon leivissä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt me ollaan kaikki tässä. Mun ja Rasmuksen myötä isä oikeastaan tulikin ottaneeksi yhteyttä vanhaan ystäväänsä. Tajuttuaan, että kyseessä oli sama henkilö, hän ei voinut vastustaa kiusausta ja uteliaisuuttaan.

”Ah, and you always had a way with the ladies”, hykertelee pomo, ja mun isäni huiskauttaa vähätellen kättään. ”And then you went and got married.”
”Funny thing to brag about with my youngest sitting right here, but yeah, I guess I did, back then… ages ago. And, yes, then I met Susanne and she had a way with me, so to speak, haha. And you didn’t even make it to the wedding, Dierk”, isä naureskelee, ja mä kohotan yllättyneenä katseen pomoon — sekö kutsuttiin mun vanhempieni häihin? ”No hard feelings. With the amount of shows you competed at back then… nobody was surprised when you didn’t have time to travel to Finland for a wedding.”

Mä olen häkeltynyt. Rasmus virnistää mulle pöydän yli, ja mä olen aika varma, että sekin näkee tänä iltana ihan uuden puolen pomosta. Juuri sillä hetkellä pomo hymyilee, ei aivan humalaisesti mutta vailla terävintä särmäänsä.

”Yeah, well, some of us had to keep riding while others were busy starting a family”, pomo tuumailee, ja mä mietin, onko sillä koskaan ollut suuria rakkauksia elämässään; sellaisia, jotka olisivat saaneet sen edes ohimennen pohtimaan, josko olisi aika asettua aloilleen. Ehkä se on ollut kuten Joachim, joka ei mun arvioni mukaan ole koskaan muuta kaivannutkaan kuin esteratsastusta.

”Seems to me you chose wisely, Arne”, pomo yhtäkkiä hymähtää, ja sen silmät ehkä tuikahtavat mun suuntaan.
”I think so too”, mun isäni sanoo ja rutistaa kevyesti mun hartiaa, ja mä hymyilen sille liikuttuneena.

Musta tuntuu, ettei pomokaan nyt mitenkään kovin tyytymätön ole elämäänsä, mutta ennen kaikkea musta on ihana tietää, ettei isä ole harmissaan perhe-elämän valitsemisesta. Meistä: Vilhelminasta, Alexanderista ja minusta, ja äidistä, vaikka se aina tuottaakin isän mukaan sille harmaita hiuksia enemmän kuin kukaan meistä muista.

Seuraavana päivänä isäkin ratsastaa. Me keräännytään joukolla katselemaan, kuinka vanhat (melkeinpä muinaiset!) työkaverukset ratsastavat taas yhdessä. Pomo on laittanut isän Donovanin selkään ja ratsastaa itse Pupulla, ja oikeastaan mullakin olisi Pisanji hypättävänä ja Rasmuksella Lady, mutta ne me ehditään myöhemminkin. Juuri nyt katseleminen on mielenkiintoisempaa.

Vanhat sedät eivät vaikuta tippaakaan vanhoilta, kun ne intoutuvat testailemaan nuoria hevosiaan. Hypyt ovat lennokkaita ja välillä raikaa nauru ja välillä erikieliset, kepeästi lausutut kirosanat.

”So, what do you think”, pomo kysyy ratsastuksen lopuksi mun isältä.
Isä taputtaa Donovania mietteliäänä.
”Might make a nice eventer, this one”, se pohdiskelee ääneen, ja mä muistan Vilhelminan sanat: isä on höpsähtänyt lisää — ensin poni ja nyt kenttäratsastus. Mä kallistan päätäni. En ole ajatellut sitä lausahdusta kovinkaan paljon sen jälkeen, kun lopetin arkisen kuulumistenvaihtopuhelun sisareni kanssa, mutta nyt kun mä näen isän ratsastamassa pomon hevosia, ajatus pulpahtaa mieleen.
“Onkohan isällä kuudenkympin villitys”, naurahdan vähän kummissani Rasmukselle.
“Hä?”
“No kun se osti ensin sen ponin ja nyt etsii kenttähevosta.”
“Luuletko sä, että se ostaa Novan?” Rasmus havahtuu ihmettelemään, enkä mä tiedä, onko se ajatuksesta iloinen - sittenhän Donovan olisi Suomessa ja me nähtäisiin sitä jatkossakin, mutta toisaalta se saattaisi matkata isän mukaan kesken kauden.
“En mä tiedä”, äännähdän ajatuksiini uponneena, mutta jatkan vielä: “Se on kuitenkin menossa sinne Englantiin koeratsastamaan hevosia.”

Onneksi isä ei kuitenkaan ole lähdössä ihan heti. Mä olen iloinen, kun se kertoo tulevansa mukaan seuraavan päivän kisoihin ja lähtevänsä vasta sieltä matkoihinsa. Bramschen kilpailut ovat mun ja Grannin ensimmäiset täällä Saksassa. En olisi minä, ellen olisi hermostuksissani siitä. Isän seura on rauhoittavaa ja mä toivon, että sen läsnäolon vaikutus on yhä riittävän voimakasta, että mä kykenen sen herättämän tyyneyden turvin tekemään järkeviä valintoja ratsastaessani puhisevaa Grannia esteeltä toiselle.


» Arne Rosengårdin näkökulma (luku 2: Vanha ystävä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti