Onhan tässä jo ratsastettu. Hevonen toisensa jälkeen on hypännyt, joku paremmin ja toinen huonommin, ja kahden kanssa olen työskennellyt sileällä. Nyt on jäljellä enää Pupu, ja silloin pomo saapuu kentälle. Rasmus laukkaa Lätsän kanssa esteiden välissä kaarrellen ja mä olen juuri aikeissa siirtää Pupunkin laukkaan, kun pomo pistää määrätietoisesti mun suunnitelmani uusiksi.
“Josefine, you’ll ride against the clock today”, kajahtaa vastaansanomaton ilmoitus.
Turha jurputtaa mitään mistään omista suunnitelmista. Jos pomo tahtoo niin tapahtuvan, sitten niin tehdään. Kentällä on esteitä jo valmiiksi hyväksi radaksi asti, ja mun ottaessa vähän hermostuneena verkkahyppyjä pomo suunnittelee mietteliäänä sopivaa rataa mun tulikokeeksi. Lätsänsä kanssa sileäntreeniään viimeistelevä Rasmus luo muhun tsemppaavan katseen, ja mä irvistän pelokkaana takaisin. Mä niin haluaisin tehdä pomoon vaikutuksen, tai ehkä se on hieman liian kunnianhimoinen suunnitelma. Mä haluan lähinnä välttää itseni täyden nolaamisen.
Pomo käy radan läpi kursailematta ja sellaisella tahdilla, että mä saan jo esimakua tulevasta: vauhdissa on melkein mahdoton pysyä mukana. Levottomana mä ohjaan punaisen hevoseni radalle ensimmäistä kertaa, enkä ole lainkaan varma, tiedänkö mihin suuntaan me ollaan menossa kunkin esteen jälkeen.
Pupu on miellyttävä ja mun käteeni hyvin sopiva hevonen. Se on ryhdikäs ja kevyt ratsastaa, ja sillä on etenevä laukka, ja notkeakin se on. Mä luulen, että me tehdään jo ensi yrittämällä ihan sujuva rata, vaikka kyllä mä ratsastan vähän varovasti enkä vielä kovin prässäten.
”What was that”, pomo pärskähtää eikä edes viitsi vilkaista meille kellottamaansa aikaa. ”A lazy-ass sunday-round? Against the clock, Josefine.”
Jos mä olisin rohkeampi ja/tai tyhmempi, mä avaisin suuni ja sanoisin, että mä vasta otin vähän tuntumaa rataan. En kuitenkaan sano mitään, sillä tiedänhän mä, mitä pomo siihen vastaisi: ei kisoissakaan tarjota sellaista ylellisyyttä kuin rataan tutustuminen ratsain. Uusintarataa pitää osata lukea ilman ennakkokierrosta. Pitää tietää, mitä riskejä voi ottaa.
Lisään Pupuun vähän kierroksia. Nyt se herää. Kipakka tamma huomaa, että nyt mennään lujaa, ja se menisi vielä kovempaakin jos mä uskaltaisin antaa sen mennä. Nyt mä en enää mieti muistanko radan. Me tehdään näppärä puhdas suoritus. Pomo kuuluttaa meidän ajan — ja sitten se ilmoittaa, että kentältä ei poistuta ennen kuin siitä on viilattu melkein kymmenkunta sekuntia pois.
Voi paska.
Aika monta yritystä myöhemmin mulla on saldona kaksi kieltäytymiseen päättynyttä tienpienennysyritystä, kaksi laakaan lähteneen hypyn pudottamaa puomia ja se yksi kerta, jossa Pupu olisi mennyt yli esteestä mun ohjeideni mukaan mutta mun kantti ei kestänytkään. Sekös pomossa riemun roihautti lieskoiksi.
”Make your choices and live with them”, se lähestulkoon äksyilee mulle ja huoahtaa sitten. ”That is basically how life works, don’t expect riding to be any different. Again.”
Se sana, again, kuluu sen iltapäivän aikana varmaan aika risaiseksi. Mun käy sääliksi Pupua, mutta ei se kyllä tunnu väsyvän. Itseäni mä en uskalla sääliä, sillä pomo varmasti aistisi sen ja aivan taatusti saisin siitä sapiskaa.
”Again! For the love of God.”
Pomo ei taida pitää mua kummoisenakaan kilparatsastajana. Tuskin minkäänlaisena. Mä en millään saavuta sen aikatavoitetta. Me ollaan päästy parhaimmillaan kahden ja puolen sekunnin päähän sen ilmoittamasta rajasta, ja mä luulin että se riittäisi. Mä ihan totta ajattelin silloin että kyllä pomokin huomaisi, että sen tavoite on epärealistinen. Kattia kanssa. Pomo tietää, miten lujaa radalla voi ratsastaa. Se tietää senkin, etten mä uskalla, ja se on kai päättänyt piiskuroida pelon pois musta.
Itkua nieleskellen mä lähden radalle taas kerran. Mä ajan Pupun hulluun tempoon siellä missä suinkin uskallan, ja mä käännän missä voin, ja pariin kertaan mä jätän askeleen pois vaikka olen varma, että siitä me ei selvitä. Joskus mä lennätän Pupun niin vinoon hyppyyn nopeampaa tietä tavoitellessani, etten mä enää itsekään tiedä, onko siinä järjen hiventäkään.
Pupu toimii kuin unelma.
”Ah, good, you are getting the hang of it. What did you do differently this time?” pomo vaatii mua vielä analysoimaan.
I didn’t care if we’d come out alive, mun tekisi mieli puuskahtaa. Pidän kielenkantani kurissa. En kyllä uskalla kohauttaa olkianikaan, vaan erittelen rataa lyhytsanaisesti: tuossa jätin askeleen, tuo kaarre eteni, tälle linjalle toin tiukemmin.
Pomo summaa oman mielipiteensä: sen mielestä mä luotin vihdoin siihen, että mun hevonen tekisi sen mitä mä siltä pyytäisin. Mä en jaksa olla eri mieltä. Mä olen niin poikki ja niin kuumissani, että mä päätän, että ensi kerralla mä ratsastan heti aluksi sellaisen kierroksen, ettei mun tarvitse alistua tällaiseen rääkiin toiste. Again, again, again kaikuu mun päässä. Ensi kerrallapa ei kaiu muu kuin good, ajattelen varovaisen päättäväisenä.
Ja ehkä, mä mietin silitellessäni Pupun kaulaa kiitokseksi, ehkä mä voin kokeilla hanattaa täysillä seuraavan kerran, kun me päästään uusintaan kilpailemaan sitä kirottua kelloa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti