”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun
me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä
hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi
meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta,
seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina
Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa
selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat,
tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut
treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä
en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se
totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.
”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi
reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis
kovempaa kuitenkaan.”
”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”,
mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”
Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä
sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään,
niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä.
Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen
lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä
kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.
”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä
arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me
kehitytään ja hevoset kehitytään.”
”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin,
niin, sellainen.”
Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän
laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle,
höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata
käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman
leveydeltä.
”Lovelies!”
se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”
Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi
mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”
Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii
että me mennään?”
”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”
Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä
arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa
päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän
totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman
kaljan jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti