Granni ei näyttänyt mahdottoman pyöreältä, mutta tiine se oli, eikä Josefina olisi voinut olla tyytyväisempi. Vaikka tamma ei ollut hellyyksistä piittaavaa sorttia, se vastaanotti kärsivällisesti pari ylimääräistä haaveilevaa, sivelevää kosketusta, kun sen omistaja muistutti itseään siitä onnesta, jota piti vielä odottaa joitakin kuukausia. Varsa. Grannin varsa. Josefinan oma pieni tulevaisuus.
Satulaa ei Josefina hevosensa selkään nostanut. Sille ei olisi tarvetta, sillä tänään he kävisivät vain kävelyllä. Oli täydellinen päivä sellaiseen: pikkupakkanen piti huolen siitä, ettei maa ollut mahdottoman märkää, ja lunta leijaili maata kohti hiljalleen, kauniisti, hiutale kerrallaan. Josefina rakasti talvea.
Granni asteli hänen vierellään, ja Josefina rakasti hevostakin. Se oli ottanut aikansa, sillä tamma ei taatusti ollut sellainen hevonen, johon oli helppo kiintyä. Nyt tyttö ei olisi vaihtanut hevostaan mihinkään toiseen. Äkäisimpänäkin päivänään Granni oli hänen: se oli hänen oman, itsenäisen elämänsä alkamisen symboli.
Granni mukanaan hän oli muuttanut Kallaan, tehnyt ensimmäisen suuren äitinsä tahtoa uhmaavan päätöksen jäämällä hevosensa kanssa rupuiselle pikkutallille sen sijaan että olisi hakenut tallipaikkaa Auburnin kartanolta ja kasvatellut itseluottamustaan. Hevonen ei ollut päästänyt helpolla, mutta jälkeenpäin Josefina oli ylpeä itsestään ja sinnikkyydestään. Enää tamma ei tuntunut kovinkaan usein kurjalta, nöyryyttävän oikukkaalta eläimeltä. Yhteinen sävel oli löytynyt, ja vaikka se takkusikin joskus, Josefinan oli mahdotonta ajatella pahaa Grannista. Juuri nyt tamma ei tietysti antanut siihen aihettakaan. Se oli sydäntäpakahduttavan lauhkea heidän kävellessään halki lumisten maastojen kohti Kaajapurojen tallia, eikä Josefina olisi voinut olla paremmalla tuulella.
Vaan edessäpä odotti käytännönläheinen kriisi. Se tiedotti itsestään puhelimen soittoäänellä, kun Josefina oli juuri riisunut Grannin suitset ja aikeissa alkaa harjata tammaa. Suitset karsinan oven koukkuun ripustettuaan nainen kaivoi puhelimen taskustaan ja ilahtui: Hanna soitti.
”Sorisori”, ystävä aloitti puhelun, eikä Josefina aivan heti ymmärtänyt, mistä Hanna voisi olla pahoillaan.
Sitten paha aavistus hiipi mieleen.
Hanna vahvisti aavistuksen:
“En mä ehdi, mä olen tosi pahoillani, mutta mä en vaan ehdi tehdä sitä lahjaa nyt.”
Ja Josefina vapautti ystävänsä syyllisyyden taakasta:
“Voi ei, ei se mitään, älä stressaa! Tietysti sulla on tärkeämpiä juttuja, en mä ajatellutkaan että sun on jotenkin pakko ehtiä. Mä keksin jotain muuta!”
Jotain muuta: nyt pitäisi kiireen vilkkaa keksiä uusi lahjasuunnitelma Rasmukselle, sillä Hanna oli ollut ensimmäisen suunnitelman tärkein lenkki. Josefina ei tahtonut olla pahoilla mielin ystävänsä suuntaan, mutta tilanne tuntui salaa hieman hätäännyttävältä. Mistä Josefina nyt keksisi toisen täydellisen lahjan, kun pitkään mielessä kytenyt huikaisevan hyvä idea meni sillä tavalla myttyyn vain kolmisen viikkoa ennen joulua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti