"Ihanaa kun tulit!"
Hanna oli yhtä iloinen ja ilahduttava näky kuin aina. Lämmin tunne humpsahti Josefinan sisimpään, kun hänen rakkain lapsuudenystävänsä ravasi häntä kohti Otaniemen metroasemalla. Jossakin vaiheessa elämäänsä, suurin piirtein silloin kun Josefina muisti katsella ympärilleen Kallassa aloittamansa uuden elämän ja erityisesti Rasmus Alsilan uutuudenviehätyksen alkaessa turvallisesti asettua erilaisiin uutuudettomiin joskin yhä mukaviin uomiinsa hän oli pelännyt etääntyneensä Hannasta pysyvästi.
Se olisi ollut aivan hyvin mahdollista. Kuka muka pysyi parhaina ystävinä sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lähentyi alakoulun ensimmäisellä luokalla leikiessään välitunnilla hevoseläinlääkäriä ja kilparatsastajaa? Kumma kyllä, Josefina oli aina ollut eläinlääkäri ja Hanna, joka vasta haaveili ratsastuskoulun tunneista, olympiatason kilparatsastaja jokaisessa tuntemassaan lajissa. Nyt Hanna humahti halaamaan Josefinaa, ja se tuntui ihan samalta kuin joskus ennen heidän hetkellistä, aikuiselämän pakottamaa erkaantumistaan.
"Mennään kahville", Hanna määräsi, ja kuten aina, Josefina totteli ja seurasi päämäärätietoisempaa ystäväänsä puuelementtien, kirjahyllyjen ja viherkasvien koristamaan ketjukahvilaan.
He tilasivat päättäväisen ystävälliseltä baristalta jouluiset kahvijuomat, ja Josefina, jolla oli kurniva nälkä, haaveili jouluisalta kuulostavalta foccacciasta. Vuohenjuuston ja viikunahillon kylkiäisinä kulkevat pähkinät saivat hänet kuitenkin jättämään leivän väliin. Olisi ollut kurjaa tulla tapaamaan ystävää vain poistuakseen päivystykseen pähkinäallergian riivaamana. No, huono ei ollut bagelikaan, johon hän lopulta päätyi. Parasta oli kuitenkin ystävän kanssa jaettu tunne: oli kuin he eivät olisi juuri erossa toisistaan olleetkaan.
“Voidaan lähteä meille päin”, Hanna sanoi puheentäyteisen puolituntisen jälkeen, “mutta käydään matkalla Aaltopahvissa.”
“Missä?” Josefina naurahti.
“Se on paperikauppa”, Hanna selitti. “Mä haen vesiväripaperia.”
Josefina oli aina ihastellut ja toisinaan kadehtinutkin Hannan taiteellista lahjakkuutta. Hän itse ei juuri osannut piirtää, mutta Hanna solahti paperikauppaan taiteilija- ja askartelutarvikkeiden keskelle kuin kultakala veteen. Hän oli selvästi tuttu näky tässä putiikissa, Josefina päätteli myyjän tuttavallisuudesta.
“No niin”, Hanna hymähti ostoskassiaan tyytyväisenä heilauttaen. “Nyt on taas paperia. Sä varmaan palat jo halusta nähdä oman maalauksesi! Mennään. Ai niin, ja näet samalla meidän uuden kämpän. Eihän se nyt mikään kummoinen ole, mutta kyllä siellä asuu!”
Hanna oli muuttanut sitten viime näkemän. Entinen soluasunto oli vaihtunut pariskunnalle sopivaan kaksioon jonkun aikaa sen jälkeen, kun Hanna oli tutustunut poikkitieteellisillä sitseillä kasvatustieteellisessä opiskelevaan Alpoon. Josefinaa jännitti, kun he Hannan kanssa kipusivat tiilitalon rappusia ylös kohti pariskunnan asuntoa: olisiko Alpo kotona? Niin mukava kuin mies olikin, Josefina tuli aina kiusallisen tietoiseksi itsestään ja omasta käytöksestään ihmisen, joita tapasi vain harvoin, seurassa.
“Passitan Alpon sen kavereiden kanssa istumaan iltaa”, Hanna sanoi sulloessaan avainta lukkoon. “Saadaan sitten jutella rauhassa. Voidaan mekin tietty pistäytyä jossain yksillä, jos haluat.”
“Miksipä ei”, Josefina innostui — hän ei käynyt ulkona erityisen usein, sillä ei yksinkertaisesti ehtinyt (ja toisaalta koska hän viihtyi kotona erinomaisesti).
Kun he kolistelivat eteisessä, peremmältä kantautui Alpon ääni:
“Joko mä lähden menemään?”
“Lähde!” huikkasi Hanna takaisin, mutta Josefina kiirehti pehmentämään heti asunnon isännän nähdessään.
“Ei kai se oikeasti häädä sua pois kodistaan mun takia”, vieras naurahti. “Ei sun oo mikään pakko lähteä vain siksi että mä olen täällä.”
“Taitaa mun olla”, Alpo naurahti takaisin Hannaa vilkaisten. “Tuo tahtoo mut pois jaloista pyörimästä.”
“Ihan kuin sua haittaisi. Teillähän tulee olemaan sikahauskaa kuitenkin”, Hanna ennusti. “Mutta ei sun siis oikeasti tarvitse lähteä heti tällä punaisella sekunnilla. Jusu, tule! Sun maalaus on täällä.”
Josefina seurasi ystäväänsä olohuoneen poikki makuuhuoneeseen ja mykistyi.
“Hanna, se on upea”, hän kehui ja tunsi olonsa omituisen liikuttuneeksi.
“Toivottavasti Rasmus pitää siitä. Meinasi tulla vähän kiire, mutta kerkesinpäs onneksi kuitenkin - ja se ehti kuivuakin! Mä olen tyytyväinen siihen”, Hanna tuumasi katsellessaan omien kättensä jälkeä.
“Syystäkin olet! Rasmus tulee rakastamaan sitä”, Josefina vakuutti ja katseli öljyvärein maalattua Laraa, poikaystävänsä tärkeintä hevosystävää. Oli kuin se olisi katsellut takaisin. Hevonen liikkui ja eli kankaalla tavalla, joka sai Josefinan epäilemään, että ehkä Hanna oli sittenkin taikuri eikä taidemaalari. Maalauksen värimaailma sai Josefinan hymyilemään. Taulu sopisi heidän makuuhuoneensa sävyihin täydellisesti. Josefina huomasi jo haaveilevansa, että Laran muotokuva saisi vierelleen kaverin Grannista. Tummasävyiset ruunikot tähtipäät näyttäisivät upeilta rinnakkain.
Hanna oli ylittänyt itsensä, ja sen Josefina ilmoitti päättäväisesti ystävälleenkin, joka otti kehun vastaan nöyränä mutta turhia nöyristelemättä. Hannasta olisi voinut tulla ammattitaiteilija, Josefina mietti itsekseen. Mutta ehkä taiteileminen oli Hannalle lopulta samankaltaista kuin ratsastus tätä nykyä hänelle itselleen: parasta paineettomana harrastuksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti