Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.
Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.
Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.
Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin Kaajapurojen tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.
Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.
Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.
“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”
Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?
Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.
Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.
“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti