Josefina väitti, että hänellä oli ollut aiemmin liian kiire osallistua Alexander-veljensä valmennuksiin. Oli tietysti ilmiselvää, ettei asiassa ollut siitä kyse: oli vain totaalisen eriskummallista edes kuvitella, että isoveli seisoisi maneesin keskiössä ja ohjeistaisi ja arvostelisi häntä ihan luvan kanssa. Että hän vielä kaiken muun hyvän lisäksi maksaisi siitä. Ei ollut mikään ihme, että Josefina suhtautui Alexanderin valmentajanuraan hienoisella epäluulolla. Isoveli nyt ei vain kerta kaikkiaan vastannut Josefinan mielikuvaa valmentajista: valmentajien tuli olla asiallisia ja vaativuuden ohessa myös kannustavia, eikä Alexander ollut ollut järin hyvä sellaisissa asioissa heidän kasvaessaan.
Huultaan pureskellen Josefina oli seurannut uteliaana veljensä pitämiä valmennuksia milloin oli suinkin kerennyt. Alexander oli yllättänyt: veli oli ollut kohtelias ja esiintynyt kuin pätevämpikin valmentaja konsanaan. Silloin tällöin miehen pikkusiskon niskavillat olivat hitusen kohonneet jonkin pahansuovan, usein vitsiksi verhotun kommentin vuoksi, mutta enimmäkseen Alexander oli vaikuttanut jopa melko miellyttävältä valmentajalta muiden ratsastaessa hänen ohjeistettavanaan.
Ehkäpä isoveli oli kaikkein miellyttävimmillään silloin, kun hänelle maksettiin hänen ajastaan.
Nyt oli lopulta Josefinan vuoro kokeilla tuntipalkan voimaa. Piki oli reipas ja halukas liikkumaan, ja yhtäkkiä sen ratsastaja huomasi tuntevansa innostusta. Pitkä ja kiireinen syksy oli kolhinut treenimotivaatiota, mutta ehkä se alkoi kohotella taas päätään. Ehkä. Jo kauan oli Josefinan visio omasta tulevaisuudesta kilparatsastajana ailahdellut: yhdessä hetkessä hän tahtoi lopettaa kilpailemisen kokonaan, ehkä protestoidakseen vanhempiensa omistautumista asialle, ja seuraavassa hän haaveili saattelevansa nuoria hevosia kisauran alkuun vaikka työkseen, ja joskus hulluimpina hetkinään hän tähysi taas kunnianhimoisesti kauas eteenpäin — aina huipulle saakka. Toistaiseksi hänen ei auttanut kuin seurata kulloistakin tunnetta päivä kerrallaan. Omat ja muiden odotukset olivat vielä liian tiiviissä sumpussa, eikä Josefina tohtinut riuhtoa ja rempoa niitä aivan vielä, jottei vahingossakaan kuristaisi solmua niin tiiviiksi, ettei se aukenisi koskaan.
“Tjäna”, Alexander tervehti tupsahtaessaan teräksisenä hohteleva termosmuki kädessään maneesiin. “Näyttääpä se pirteältä. Hyvä. Tänään laukataan.”
Kumpikaan sisaruksista ei tehnyt numeroa siitä, kuinka omituiselta koko valmennusasetelma tuntui, ja nopeasti se ajatus hiipuikin taustalle. Alexander ei jättänyt Josefinalle liiaksi aikaa ajatella mitään muuta kuin Pikiä ja omaa ratsastustaan, sillä helpolla isoveli ei ainakaan heitä valmennuksessaan päästänyt. He tekivät, kuten Alexander oli luvannutkin, laukkaa, laukkaa ja laukkaa.
Piki, puoliksi täysiverinen, oli tavallisesti erinomainen laukkaamaan eriryisesti lujaa eteenpäin. Josefina rakasti täyttä verta ratsuissaan: nopeus, pirskahteleva energisyys ja höyhenenkeveä herkkyys sopivat hyvin kevytotteiselle, hevosta ennen kaikkea muuta kuuntelevalle ratsastajalle. Piki ei koskaan ollut ollut hänelle samalla tavalla työläs ja vaikea ratsastettava kuin Granni, joka tuntui usein väkivahvalta, härkäpäiseltä ja jähmeältäkin. Pikimusta tamma oli monella tapaa Josefinan kädenjatke. Se peilasi ehdottomalla tarkkuudella niin hänen hyvät kuin huonotkin ratkaisunsa.
Niitä huonoja ratsastuksellisia valintoja oli poikkeuksellisen helppo tehdä nyt, kun heillä oli takanaan mitä katkonaisin treenijakso. Josefinan oli vaikea saada kiinni nopeatempoisen tamman rytmistä, ja kun ratsastaja tunaroi, edes maailman kiltein Piki ei suoriutunut tehtävistä mallikelpoisesti. Josefina koki valtaisia suorituspaineita, mutta hänen suureksi yllätyksekseen Alexander käyttäytyi niin kuin kuka tahansa valmentaja.
No, ei isoveli nyt sentään ollut yhtä mukava kuin hänen oma kotivalmentajansa Verneri, mutta he selvisivät sentään valmennuksen loppuun saakka ilman tukkanuottaisia. (Sellaiset olivat kautta historian olleet heidän välillään verbaalisia ja Alexanderin voitonjuhlaa, sillä Josefina oli vasta hiljattain alkanut opetella oman päänsä löytämistä ja pitämistä. Hän oli ollut helppo maalitaulu voimakastahtoisemmille sisaruksilleen ja aivan erityisesti Alexanderille, jota eivät mukavat käytöstavat pidelleet niin kuin Vilhelminaa.)
"Tsemppiä kisaradoille paluuseen", Alexander toivotti valmennuksen päätteeksi.
"Kiitos", Josefina hymähti ja lisäsi hetken mielijohteesta: "Tsempeistä ja valmennuksesta. Teit hyvää työtä."
Vastoin Josefinan odotuksia isoveli ei sanonut takaisin mitään nasevaa, kuten "tietysti" tai "mitä sitten odotit". Veli hymyili tavalla, jota Josefina ei muistanut usein nähneensä tai ainakaan saaneensa aikaiseksi. Alexander oli silminnähden mielissään kehusta! Ja Josefina sai sen aikaiseksi omilla sanoillaan — ihan kuin hänen mielipiteellään olisi ehkä ollut merkitystä hänen isoveljelleen! Jo oli aikoihin eletty, Rosengårdien kuopus ajatteli ja tunsi lämpimän olon kiemurtelevan sisällään. Se ei ollut pelkkää valmennuksen jälkeistä hikeä eikä edes vain lähestyvän joulun hyvää mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti